I heart Farnham

Perjantaina lähdin hieman tavallista aikaisemmin töistä ja hyppäsin erään työkaverini kanssa junaan kohti Lontoota. Päämäärämme oli Greenwich, O2 Arena; ”The Greatest Venue of the World”, kohtalaisen itsevarman mainoslauseen mukaan. Aloitimme viikonlopun musiikkipläjäyksellä, josta vastasivat lämppärinä Tegan and Sara, kanadalainen indie folk -duo, ja pääesiintyjänä The Killers, lasvegasilainen bändi, jonka britit ovat lähes adoptoineet omakseen. Väljyydellään ja toimivuudellaan positiivisesti yllättänyt mega-areena jäi taakse ennen puolta yötä, kun kiirehdimme viimeiseen junaan kohti Farnhamia. Hyvästellessäni kaverini Farnhamin aseman kulmalla eräs toinen, vasta kaupunkiin muuttanut työtoveri ilmestyi paikalle. Hän oli tullut noutamaan samalla junalla saapunutta tyttöystäväänsä. Kävelimme porukalla alle kymmenen minuutin matkan keskustaan – minä, Tomi, tämä työtoveri ja hänen tyttöystävänsä. En tiedä, yrittikö miekkonen vaikuttaa suuren maailman mieheltä tyttönsä edessä vai oliko hän vain tottunut ja myös mieltynyt isompiin ympyröihin, mutta tuon lyhyen kävelymatkan aikana hän ehti todeta useampaan kertaan ensimmäisellä vierailulla olleelle tyttöystävälleen, ettei Farnhamissa ole mitään nähtävää, tehtävää eikä koettavaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia yhteisen viikonlopun varalle, sillä tässä tuppukylässä nyt vain ei ollut mitään, minkä vuoksi poistua asunnosta.

Aavistuksenomainen kireys leukaperissä, kulmakarvojen väliin hitaasti piirtyvä ura, päänahassa kihinänä tuntuva tuohtumishiki. Tulkitsin ne ensin vain ihmisärtymykseksi. Olen helposti ärsyyntyvää tyyppiä ja useimmiten sen ärsyyntymisen saavat aikaan rasittavat ihmiset. Elämäni olisi varmasti helpompaa ja stressittömämpää, jos pinnani olisi kevlaria, teflonia tai jotakin muuta kulutusta ja iskuja kestävää materiaalia. Olen kuitenkin näin neljänkympin lähestyessä oppinut antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään sen, että kaikkia särmiään ei vain ihmiselon aikana ehdi hioa ja että on parasta hyväksyä tosiasiat. Purin siis hammasta, toivotin hyvät yöt, menin kotiin ja nukahdin tyytyväisenä mieheni kainaloon.

Lauantai valkeni helmenharmaana ja edessä siinsi viikonloppu vailla sitoumuksia. Parhautta. Aamupalan jälkeen kahvia ja ruokaohjelmia, toisella jalkapalloa ja vakioveikkausta. Vieri vieressä sohvalla. Vapaan lauantaipäivän rituaaliin kuuluu usein ruokaostokset, joten lähdin ulos ostoslista takataskussa. Kotikadun päässä kukkakauppias toivotti hyvät päivät ja kysyi mitä kuuluu, seuraavalla kadunpätkällä vihanneskauppias kyseli, mitä ajattelin valmistaa ostamistani punajuurista, marketissa kassalla työskentelevä eläkeläismies kyseli, joko olen hankkinut kanta-asiakaskortin, kuten hän viimeksi suositteli. Saisin sillä hyviä etuja, kun käyn niin usein kyseisessä kaupassa.

Sunnuntaina paremman puoliskon lähdettyä urheilemaan istahdin lähipubin aurinkoiselle seinustalle nauttimaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa. Vaihdoin muutaman sanan viereiseen pöytään istahtaneen naisen kanssa, neuvoin turistipariskunnan seuraavaan pubiin, josta saisi lounasta ja rapsuttelin päivänpaistattelun lomassa tutun harmaahapsisen papan pikkukoiraa.

Homma alkoi valjeta. Työkaverin perjantainen jupina Farnhamin surkeudesta ärsytti, koska olen kotiutunut. Mieleeni tuli kohtaus eräästä Sinkkuelämää-jaksosta, jossa Carrie kuvailee New Yorkia poikaystäväkseen ja ulkopaikkakuntalaisen luonnehdittua kaupunkia likaiseksi ja meluisaksi toteaa ”I can’t have nobody talkin’ shit about my boyfriend”. Tehdään nyt selväksi, että globaalissa kivi-paperi-sakset-pelissä Suomi voittaa aina Englannin ja Tampere Farnhamin (ja kaikki muutkin – paitsi Hattulan), mutta jossain määrin tästä pikkukylästä on tullut vähintään salarakas, jonka parjaamista en katso hyvällä. Aika jännä. Puolisentoista vuotta siihen meni.