Jokainen on vähän mamu

Sillä välin kun Tampereella jännitetään ”patonkisodan” kehittymistä *huoh*, täällä Lontoon liepeillä on seurattu viikonlopun yli jatkuneita mellakoita. Jokainen voi ihan itse lukea internetistä ja sanomalehdistä tarkempia tietoja ja spekulointeja mellakoiden syistä, mutta olen itse kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että ensimmäisten mellakkaöiden jälkeen syyllisiksi arveltiin syrjäytyneitä, köyhiä (lue: mustia) nuoria. Kuinka ollakaan, kun levottomuudet jatkuivat ja pidätykset lisääntyivät, joukossa olikin oletettua enemmän valkoisia nuoria, hyväosaisten perheiden lapsia ja jopa korkeasti koulutettuja, työssäkäyviä aikuisia. Kolmantena ja neljäntenä mellakkayönä sekä viidentenä – rauhallisempana – yönä yhteisöjään ja yrityksiään oli kaduilla turvaamassa monia etnisiä ryhmiä. Birminghamissa surmansa saivat koteja suojelemassa olleet kolme muslimimiestä.

Norjan joukkomurhan jälkeen entinen Suomen Norjan-suurlähettiläs Ole Norrback antoi epäröimättä lausunnon, jonka mukaan ”Norjassa on asunut jo vuosikymmeniä afgaaneja ja pakistanilaisia aika paljon.” Norrback jatkoi: ”Minusta tuntuu, että yhteydet siihen suuntaan ovat nyt tässäkin olemassa.” Mahtaa Olea kaduttaa.

Aloin miettiä meidän asemaamme maailmassa ja tajusin yhtäkkiä sen tavallaan itsestään selvän seikan, että mehän olemme täällä maahanmuuttajia. En ollut mieltänyt itseäni maahanmuuttajaksi tai siirtolaiseksi, koska olen tiedostamattani omaksunut tietyn maahanmuuttajan määritelmän.

Aina niin antoisa Wikipedia tarjoaa siirtolaisuudelle useita mahdollisia syitä. Ensimmäinen on nälkä. Minulla on aina nälkä, mutta en muuttanut Britanniaan ruuan perässä. Listasta löytyy myös halu saada omaa maata. Hmm. Ei. En usko kaipaavani omaa maatilkkua. Vainot lähtömaassa. En kai voi hyvällä omallatunnolla väittää tulleeni Suomessa vainotuksi, vaikka olen saattanut joskus mouhota verottajan ja ahneiden monikansallisten käännöstoimistojen sortavan pientä av-kääntäjäyrittäjää. Unelmat jostakin paremmasta ja äkkirikastumisesta. Äkkirikastumisen pelkoa tuskin on, mutta unelman jostakin paremmasta voin periaatteessa allekirjoittaa. Paremman toimeentulon toivoin saavuttavani.

Suomessa omaan elämäänsä tyytymättömät ovat jo pitkään mutisseet, kuinka maahanmuuttajat tulevat kotimaahamme nostamaan sosiaalitukia ja viemään naiset ja työpaikat. En nosta täällä sosiaalitukia. Hyödyn toki muun muassa NHS:n tarjoamasta ilmaisesta terveydenhuollosta, mutta maksan myös veroja, koska teen töitä. Olen siis vienyt työpaikan. Tosin siihen vaaditaan äidinkielenään suomea puhuva henkilö, joten kovin monella britillä ei ole perusteita syyttää minua työpaikan nappaamisesta heidän nenänsä edestä. Naisiakaan en ole tullut tänne viemään, koska toin mukanani komeamman sukupuolen suomalaisen edustajan. On siis mahdollista, että maailman 200 miljoonasta siirtolaisesta muillakin on tähtäimessään jokin muu kuin ilmainen raha ja naiset.

Meidän on ollut pakko myös pohtia etnistä identiteettiämme, kun maaliskuun lopussa postiluukusta tipahti sakon uhalla täytettävä väestönlaskentalomake. ”Suomalainen” ja ”skandinaavinen” loistavat poissaolollaan. Huolellisen tutkimisen jälkeen oli ruksittava laatikko kohdassa ”Other white”, ”muu valkoinen”. Olen siis valkoinen, mutta jotenkin saarivaltiolaisista valkoisista poikkeava. Tosin ainoa kerta kun poikkeavuuteni on johtanut eriarvoistamiseen oli firman johdon epäluottamuslause koskien meidän suomalaisten järjestämiä juhannusjuhlia. Syntyperämme perusteella meidän ei koettu voivan ottaa riittävää vastuuta melutason ja siisteyden kontrolloimisesta. Näistä tehtävistä nimettiin huolehtimaan yksi britti ja yksi irlantilainen, koska heidäthän tunnetaan hillityistä juhlimisperinteistään.

Jos katsotaan tätä siirtolaisuuden monirotuista rakkikoiraa oikein syvälle karvapeitteeseen, olen Suomenkin maaperällä maahanmuuttaja tai vähintäänkin siirtolaisten jälkeläinen. Onhan sukuni peräisin Karjalasta. On siis vain parasta niellä totuus. Jokainen meistä on vähän mamu.