Epärehellisten leppäkerttujen verilöyly

Aika harva ihminen pitää hyönteisistä. Vaikka Pohjois-Euroopassa ei juuri törmää kovin myrkyllisiin lajeihin, ne ovat silti vähän epämiellyttäviä. Jotkut jopa pistävät tai purevat. Leppäkertut lienevät kuitenkin niitä harvoja hyönteisiä (perhosten ohella), jotka eivät yleensä herätä ihmisissä puistatuksen tunteita. Myönnän toki, ettei leppäkerttu oikeastaan ole muuta kuin hyvin pukeutunut koppakuoriainen. Silti jokainen lapsi hokee Lennä lennä leppäkerttua heti, kun on puhumaan oppinut.

Minulla ei ole mitään leppäkerttuja vastaan, mutta Tomilla on, kuten olen saanut viime viikkojen aikana todeta. Melko pian perhe H:n luo muuttamisen jälkeen selvisi, miksi kirjamarkkinoilla oli tarjolla kymmeniä erilaisia Britannian hyönteisiä käsitteleviä kirjoja. Onhan ne kirjaimellisesti ikkunoista ja ovista tulvivat ötökät hyvä jotenkin tunnistaa. Kevätaurinko on herätellyt jostakin Station Hillin kivenkolosta leppäkerttuyhdyskunnan, jolla on vastustamaton halu tulla asumaan meidän kanssamme.

Kauhukseen Tomi kuitenkin huomasi pian, ettei kyse ollut edes mistään ”rehellisistä leppäkertuista”, vaan joistakin kieroista, epärehellisistä yksilöistä. Niillä on ihan liikaa pilkkuja. Eivät ne ainakaan mitään suomalaisia leppäkerttuja ole Tomin mukaan. Olisihan se tavallaan aika erikoista, jos Brittein saarelta löytyisi suomalaisia leppäkerttuja. Reilu 2000 kilometriä on pitkä lentomatka alle puolisenttiselle hyönteiselle.

Mitä jos ne ryömivät nukkuessa suuhun tai kaivautuvat pöydällä oleviin kuulokkeisiin? Ja jos niitä ei listi, kuinka paljon niitä tässä pienessä ullakkohuoneessa pian onkaan? Kyllä ei ole ihmisen hyvä asua leppäkerttujen keskellä, päätti Tomi ja aloitti järjestelmällisen joukkotuhon. Jokainen epäonnekseen tänne eksynyt pieni punatakkinen kuoriainen joutuu ensin talouspaperikapaloon ja sitten elämänsä viimeiselle lauttamatkalle kohti Yrjöjen aikaisia viemäriputkia. Paitsi että nämä leppäkertut ovat niin epärehellisiä, etteivät ne edes huuhtoudu asiallisesti pöntöstä alas, vaan jäävät kellumaan. Kierot paskiaiset.

Minua alkaa vähän huolestuttaa tässä se, että pyövelin asenne on selvästi muuttunut vitsauksen alkuajoista. Ärsyyntyminen on vaihtunut jonkinlaiseen vahingonilon ja mielihyvän sekaiseen myhäilyyn pikkuveijareiden ritsahdellessa aikuisen miehen pinsettiotteessa. Ei lennä se pirkko enää ison kiven juureen.

Jos luulet minun värittävän tätä tarinaa, pyydä Tomia joskus kertomaan teoriansa leppäkertusta ja evoluutiosta.