Crumbs

Moving to England for Dummies

1. Check your Finnish landlord's ability to speak English.

2. Not having a home deems you ineligible for a bank account, without which you're denied a phone number.

3. Bear in mind that your tenancy agreement is not a case of "tea for two".

4. Read the small print in your tenancy agreement about the liability for compensation regarding the untimely death of plants.

5. "Righty-tighty lefty-loosy" is not a universal code.

6. Grit your teeth.

7. Do not inhale the carpet unless your supply of antihistamine and tissues is sufficient.

8. Prepare yourself for the smell of chlorine in the morning.

9. Purchase your furniture unassembled.

10. Acquire a landline which you will not use.

11. Do not recycle plastic bottle caps.

12. Buy everything in a three-for-two deal.

Paljon melua kahvista

Tiesin kyllä, että teenjuojien maassa voi kahvikissalle tulla orpo olo. Aiemmilla käynneillä suoritetut empiiriset tutkimukset Brittein saarilla ovat jo osoittaneet, että jos kahvilassa tilaa kahvin sanomalla ”coffee”, saa yli 90-prosenttisella varmuudella americanon. Sitä en kuitenkaan oikein sulata, että myös tilaamalla suodatinkahvin, ”filter coffee”, saa useimmiten silti americanon. Ani harvassa kahvilassa vaivaudutaan tarkentamaan, että meillä ei ole suodatinkahvia, mutta sopiiko kuumalla vedellä jatkettu espresso, jota ei juo poro-erkkikään.

Tarpeen on myös heti alkuun tähdentää haluavansa kahvinsa mustana. Valtaosa briteistä juo teen maidon kanssa ja ne harvat, jotka kahviin koskevat, haluavat senkin valkoisena. Olen kahdesti unohtanut heti tilausvaiheessa tarkentaa haluavani kahvini mustana ja saanut defaultin. Molemmilla kerroilla tuote vaihtui toivomaani silmiinpistävän ärsyyntymisen siivittämänä.

Hämmentävimmän kahvinostokokemuksen tarjosi kuitenkin kulman off-licence, aamuvarhaisesta yömyöhään palveleva kioskin ja pikkukaupan risteytys, josta eräänä sunnuntaina kofeiinitärinöissäni lähdin hakemaan kuumaa kupillista ja viikonvaihteen sanomalehtiä. Tarjolla oli monikansallisen, pikakahveistaan tunnetun yhtiön kahveja, jotka tehdään kaatamalla kuumaa vettä kupin pohjalla olevan jauheen päälle. Epätoivoissani olin tarttumassa tähän ainoaan oljenkorteeni vain huomatakseni, ettei mustaa kahvia ollut tarjolla. Kun kysyin asiasta, tiskin takana maanisesti hymyilevä, erehdyttävästi Simpsonien Abua muistuttava myyjä vakuutteli, että kupissa, jossa lukee ”white coffee” on kahvia ilman maitoa. Hyväuskoisena kuvittelin, että kyse oli jostakin virheellisesti merkitystä erästä ja ostin tarjotun kupin myyjän hämmästellessä sitä, että kieltäydyin maidosta ja sokerista. No, kaikkihan me tiedämme, ettei virhe ollut kupin merkinnässä, vaan brittiläistyneen aasialaismyyjän käsityksessä mustasta kahvista.

Oman kodin avaimia odotellessa olen luonnollisesti jo tutkaillut kahvinkeitintarjontaa (ja ikävöinyt Tampereelle jäänyttä Moccamasteriani). Monenlaista kodin irtainta ja pienkodinkoneita myyvä Robert Dyas tarjoaa hyllyillään kahta erilaista suodatinkahvinkeitintä – espressokoneita on hyllymetreittäin. Argos, joka myy kaikkea maan ja taivaan välillä, esittelee tiiliskiven paksuisessa ja painoisessa kuvastossaan neljä erilaista suodatinkahvinkeitintä, mutta peräti seitsemäntoista sivullista vedenkeittimiä. Aikuisten oikeasti.

En edes vaivaudu kertomaan työpaikan kahvihuoneen filtercoffee-gatesta. Kaikki, joiden työpaikalla on jonkinlainen kommunaalinen keittiönurkkaus tietävät, että valtaosa ihmisistä käyttäytyy yleisissä ruuanlaittotiloissa kuin siat pellossa.

Ennen oman keittimen hankintaa olen pakotettu turvautumaan suodatinkahvia tarjoaviin ravitsemusliikkeisiin, jotka on tässä kylässä laskettavissa yhden käden sormilla. Hupaisaa kyllä, laadultaan parhaaksi on osoittautunut rautatieaseman pienen kioskin konstailematon suodatinkahvi, joka styroksikupista siemailtuna lämmittää koleana aamuna toimistolle talsivan sormia ja mieltä.

ps. Sinä, joka veit ruusumukini työpaikan kahvihuoneesta tänä aamuna: toivottavasti höräsit haalean maitoteesi väärään kurkkuun.

Avoin kirje Ikea UK:lle.

Rullatkaa ne saatanan vaahtomuovipatjat siellä varastossanne.


Parhain terveisin,

tomiR

ps. äiti, lähetä juustohöylä

Epärehellisten leppäkerttujen verilöyly

Aika harva ihminen pitää hyönteisistä. Vaikka Pohjois-Euroopassa ei juuri törmää kovin myrkyllisiin lajeihin, ne ovat silti vähän epämiellyttäviä. Jotkut jopa pistävät tai purevat. Leppäkertut lienevät kuitenkin niitä harvoja hyönteisiä (perhosten ohella), jotka eivät yleensä herätä ihmisissä puistatuksen tunteita. Myönnän toki, ettei leppäkerttu oikeastaan ole muuta kuin hyvin pukeutunut koppakuoriainen. Silti jokainen lapsi hokee Lennä lennä leppäkerttua heti, kun on puhumaan oppinut.

Minulla ei ole mitään leppäkerttuja vastaan, mutta Tomilla on, kuten olen saanut viime viikkojen aikana todeta. Melko pian perhe H:n luo muuttamisen jälkeen selvisi, miksi kirjamarkkinoilla oli tarjolla kymmeniä erilaisia Britannian hyönteisiä käsitteleviä kirjoja. Onhan ne kirjaimellisesti ikkunoista ja ovista tulvivat ötökät hyvä jotenkin tunnistaa. Kevätaurinko on herätellyt jostakin Station Hillin kivenkolosta leppäkerttuyhdyskunnan, jolla on vastustamaton halu tulla asumaan meidän kanssamme.

Kauhukseen Tomi kuitenkin huomasi pian, ettei kyse ollut edes mistään ”rehellisistä leppäkertuista”, vaan joistakin kieroista, epärehellisistä yksilöistä. Niillä on ihan liikaa pilkkuja. Eivät ne ainakaan mitään suomalaisia leppäkerttuja ole Tomin mukaan. Olisihan se tavallaan aika erikoista, jos Brittein saarelta löytyisi suomalaisia leppäkerttuja. Reilu 2000 kilometriä on pitkä lentomatka alle puolisenttiselle hyönteiselle.

Mitä jos ne ryömivät nukkuessa suuhun tai kaivautuvat pöydällä oleviin kuulokkeisiin? Ja jos niitä ei listi, kuinka paljon niitä tässä pienessä ullakkohuoneessa pian onkaan? Kyllä ei ole ihmisen hyvä asua leppäkerttujen keskellä, päätti Tomi ja aloitti järjestelmällisen joukkotuhon. Jokainen epäonnekseen tänne eksynyt pieni punatakkinen kuoriainen joutuu ensin talouspaperikapaloon ja sitten elämänsä viimeiselle lauttamatkalle kohti Yrjöjen aikaisia viemäriputkia. Paitsi että nämä leppäkertut ovat niin epärehellisiä, etteivät ne edes huuhtoudu asiallisesti pöntöstä alas, vaan jäävät kellumaan. Kierot paskiaiset.

Minua alkaa vähän huolestuttaa tässä se, että pyövelin asenne on selvästi muuttunut vitsauksen alkuajoista. Ärsyyntyminen on vaihtunut jonkinlaiseen vahingonilon ja mielihyvän sekaiseen myhäilyyn pikkuveijareiden ritsahdellessa aikuisen miehen pinsettiotteessa. Ei lennä se pirkko enää ison kiven juureen.

Jos luulet minun värittävän tätä tarinaa, pyydä Tomia joskus kertomaan teoriansa leppäkertusta ja evoluutiosta.

Sotakirjoja ja fudgea

Takana kaksi viikkoa elämää farnhamilaisena farnhamilaisten joukossa. Kahden päivän haastattelukäynnin perusteella odotettavissa oli rauhallista eloa Kaakkois-Englannissa. Kahden viikon jälkeen voitaneen sanoa, että ennakko-odotukset eivät kovinkaan metsään menneet. Ei ainakaan pääse valittamaan suurkaupungin kiireisestä ilmapiiristä, kun keskusta pistää ovensa kiinni kello 17.30 paikallista aikaa. Ehkä vielä tulevien viikkojen aikana selviää, missä vaiheessa alkuasukkaat suorittavat muut kuin ruokaostoksensa.

Katon tulokkaiden päiden ylle tarjosivat herra ja rouva H. kolmen lapsensa ja koiransa kera (joista enemmän edellisessä postauksessa). Kolmikerroksisen talon "penthouse" tarjoaa mahdollisuuden olla omissa oloissaan, mutta toisten nurkissa oleminen on kuitenkin aina juurikin sitä. Osittain tämän myötä illanvietto on toistaiseksi tapahtunut pitkälti paikallisten ruoka- ja juomatarjoilua harjoittavien yritysten tiloissa. Jo ensimmäisellä vierailulla tutuksi tullut, yli 400 vuotta vanha, Nelson Arms ihastutti viihtyisällä interiöörillään ja mainiolla shirazillaan. Paikka on tuleva hyvinkin tutuksi, sillä tänään varmistuneen tiedon mukaan tuleva koti tulee löytymään saman kadun varrelta 400 jalkaa etelämpää.

Kaupungin hermokeskukseksi on osoittautumassa vanhan panimon tiloista kodin löytänyt kulttuurikompleksi. Kirjamarkkinoilta kantautunut vanhojen kirjojen tuoksu houkutteli asianomaiset paikalle jo ensimmäisenä sunnuntaina.

Kirjamarkkinoiden selkein havainto oli, että britit tykkäävät sotakirjoista. Ja Winston Churchillista. Paljon. Tuloksena pari kassillista luettavaa. Jostainhan se Suomeen jätettyjen kirjojen paikkaaminen on aloitettava. Kiinteistö oli tosin jo ehditty kiertämään vuorokautta aiemmin joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina pidettävän Monthly Marketin merkeissä. Jatkossa tarjolla näyttäisi kalenterin perusteella olevan kaikkea workshopeista (mm. Toddler's Pottery) stand-up esityksiin (niin, lähin elokuvateatterihan on Guildfordissa) ~10 mailin päässä. Maltings tosin armeliaasti tarjoaa elokuvaesityksiä pari kertaa kuussa. Kuten myös livelähetyksiä National Theatre of Londonista.

Töitäkin on tehty ja Woking (ei-linkin-arvoinen-paikka) nähty. Kirjaimellisesti.

Fudge on parhautta.

Duh.

Homestay uncovered

Homestay. A word I’m not fond of hearing. Home, yes. Stay, yes, but put together it becomes a concept so vile it makes my stomach turn. I don’t want to stay in strangers’ homes. It’s unnatural, unpleasant and even unsanitary sometimes. I admit that there is a slight chance of ending up in a home where you are woken by the smell of fresh coffee, the sound of the waves crashing in (if you’re into that sort of thing – personally, I’m not) or a ray of sunshine peeking through the curtains. I bet the chances are you wake up to kids screaming or doors slamming in a room that’s either icy cold or hot as hell.

When told that I would have to spend the first weeks in Farnham in homestay, needless to say, I was less than ecstatic. It would be with a young family with three children and a dog. Goody. Not only would I have to listen to the screaming kids but a yapping pooch as well.

At the house we were met by the father of the family. I’ll call him Mr. H. He was nice and polite, offered to carry some of the bags. We were introduced to Mrs. H and one of the kids, who got up sleepy-eyed to see the rude foreigners who had driven her out of her room – as we later learned. Something was seriously wrong here. Family H was nice. How weird. They escorted us to our third-floor room with a modern en-suite bathroom and offered us weary travellers some late night supper. Mrs. H said she would bring a TV and a sofa to the spacious room which now had a double bed, a desk, a full-length mirror and an ottoman. Yes, what is a room without an ottoman. Never mind the armchair.

All in all I went to bed quite relieved. Family H had not turned out to be the kind of horror family you see yelling at the airline staff in Airport or smacking their kids in Supernanny. The house is largely renovated and clean. Yes, there are carpets and in some places even separate rugs on the carpets (you can’t always win), but at least the bathroom floor is tiled and the faucets are the sane kind.

Returning to the house after the first day at work we expected to sit on our sofa and numb our overworked brains with some mindless TV-programming. Downstairs we were met by Mrs. H who quickly apologized for not having arranged the TV and the sofa. She’d been crazy busy all day. Fine. Not the end of the world. There’s the bed and we both have laptops. At least the WiFi was working.

The following day Mrs. H had gone to the superstore that is Sweden’s gift (or curse) to the rest of the world. Curious thing that, considering the fact that the house is filled with French country furniture and antiques and everything Cath Kidston ever produced. In obvious delight she then showed us tiny colourful plastic drinking glasses that ought to be used in children’s playhouses only. The sofa for which she had originally gone to the superstore was nowhere to be found. Apologetically Mrs. H explained that she had got lost in the four-story store and had not found the correct department at all. Right. This occurred a week ago and the sofa has never been mentioned since. There have been no sightings of a TV or promised curtains either. Instead we have got two filthy bean bags that I wouldn’t dare sit on in fear of catching something (we haven’t registered at the doctor’s office yet), a curtain rod, a little wall cupboard thingy with hooks to hang coats on and a bright yellow trash can (purchased from the Swedish wonderland).

That being said, family H is really very flexible and hospitable, though slightly odd. I don’t mind that they know less than nothing about Finland, nor do I judge Mr. H for the fact that he doesn’t know where the toilet paper is kept in his own house or find it particularly odd that they use potato peeler to slice cheese. (Well, that is odd, but it does work quite nicely.) Still, I was awfully relieved today to sign a paper which will get us out of this house and into a flat of our own by the end of the month. But that’s another story.