12. elokuuta 2011
11. elokuuta 2011
Jokainen on vähän mamu
Sillä välin kun Tampereella jännitetään ”patonkisodan” kehittymistä *huoh*, täällä Lontoon liepeillä on seurattu viikonlopun yli jatkuneita mellakoita. Jokainen voi ihan itse lukea internetistä ja sanomalehdistä tarkempia tietoja ja spekulointeja mellakoiden syistä, mutta olen itse kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että ensimmäisten mellakkaöiden jälkeen syyllisiksi arveltiin syrjäytyneitä, köyhiä (lue: mustia) nuoria. Kuinka ollakaan, kun levottomuudet jatkuivat ja pidätykset lisääntyivät, joukossa olikin oletettua enemmän valkoisia nuoria, hyväosaisten perheiden lapsia ja jopa korkeasti koulutettuja, työssäkäyviä aikuisia. Kolmantena ja neljäntenä mellakkayönä sekä viidentenä – rauhallisempana – yönä yhteisöjään ja yrityksiään oli kaduilla turvaamassa monia etnisiä ryhmiä. Birminghamissa surmansa saivat koteja suojelemassa olleet kolme muslimimiestä.
Norjan joukkomurhan jälkeen entinen Suomen Norjan-suurlähettiläs Ole Norrback antoi epäröimättä lausunnon, jonka mukaan ”Norjassa on asunut jo vuosikymmeniä afgaaneja ja pakistanilaisia aika paljon.” Norrback jatkoi: ”Minusta tuntuu, että yhteydet siihen suuntaan ovat nyt tässäkin olemassa.” Mahtaa Olea kaduttaa.
Aloin miettiä meidän asemaamme maailmassa ja tajusin yhtäkkiä sen tavallaan itsestään selvän seikan, että mehän olemme täällä maahanmuuttajia. En ollut mieltänyt itseäni maahanmuuttajaksi tai siirtolaiseksi, koska olen tiedostamattani omaksunut tietyn maahanmuuttajan määritelmän.
Aina niin antoisa Wikipedia tarjoaa siirtolaisuudelle useita mahdollisia syitä. Ensimmäinen on nälkä. Minulla on aina nälkä, mutta en muuttanut Britanniaan ruuan perässä. Listasta löytyy myös halu saada omaa maata. Hmm. Ei. En usko kaipaavani omaa maatilkkua. Vainot lähtömaassa. En kai voi hyvällä omallatunnolla väittää tulleeni Suomessa vainotuksi, vaikka olen saattanut joskus mouhota verottajan ja ahneiden monikansallisten käännöstoimistojen sortavan pientä av-kääntäjäyrittäjää. Unelmat jostakin paremmasta ja äkkirikastumisesta. Äkkirikastumisen pelkoa tuskin on, mutta unelman jostakin paremmasta voin periaatteessa allekirjoittaa. Paremman toimeentulon toivoin saavuttavani.
Suomessa omaan elämäänsä tyytymättömät ovat jo pitkään mutisseet, kuinka maahanmuuttajat tulevat kotimaahamme nostamaan sosiaalitukia ja viemään naiset ja työpaikat. En nosta täällä sosiaalitukia. Hyödyn toki muun muassa NHS:n tarjoamasta ilmaisesta terveydenhuollosta, mutta maksan myös veroja, koska teen töitä. Olen siis vienyt työpaikan. Tosin siihen vaaditaan äidinkielenään suomea puhuva henkilö, joten kovin monella britillä ei ole perusteita syyttää minua työpaikan nappaamisesta heidän nenänsä edestä. Naisiakaan en ole tullut tänne viemään, koska toin mukanani komeamman sukupuolen suomalaisen edustajan. On siis mahdollista, että maailman 200 miljoonasta siirtolaisesta muillakin on tähtäimessään jokin muu kuin ilmainen raha ja naiset.
Meidän on ollut pakko myös pohtia etnistä identiteettiämme, kun maaliskuun lopussa postiluukusta tipahti sakon uhalla täytettävä väestönlaskentalomake. ”Suomalainen” ja ”skandinaavinen” loistavat poissaolollaan. Huolellisen tutkimisen jälkeen oli ruksittava laatikko kohdassa ”Other white”, ”muu valkoinen”. Olen siis valkoinen, mutta jotenkin saarivaltiolaisista valkoisista poikkeava. Tosin ainoa kerta kun poikkeavuuteni on johtanut eriarvoistamiseen oli firman johdon epäluottamuslause koskien meidän suomalaisten järjestämiä juhannusjuhlia. Syntyperämme perusteella meidän ei koettu voivan ottaa riittävää vastuuta melutason ja siisteyden kontrolloimisesta. Näistä tehtävistä nimettiin huolehtimaan yksi britti ja yksi irlantilainen, koska heidäthän tunnetaan hillityistä juhlimisperinteistään.
Jos katsotaan tätä siirtolaisuuden monirotuista rakkikoiraa oikein syvälle karvapeitteeseen, olen Suomenkin maaperällä maahanmuuttaja tai vähintäänkin siirtolaisten jälkeläinen. Onhan sukuni peräisin Karjalasta. On siis vain parasta niellä totuus. Jokainen meistä on vähän mamu.

31. heinäkuuta 2011
Helmenharmaa arki
Haluan tehdä yhden asian selväksi. Täällä eletään ihan tavallista elämää. Hyvin mukavaa sellaista, mutta se on arkea. Me emme ole lomalla, emme millään kommunikaatiota rajoittavalla retriitillä, emmekä suorita huippusalaista tehtävää valtiolle. Siksi en oikein ymmärrä, kun minulle sanotaan, että soita/kirjoita/skypetä/tekstaa sitten kun sinulle sopii. Ei minulta Suomessa kyselty, milloin sopii ottaa yhteyttä, vaan soiteltiin ja kirjoiteltiin ihan rohkeasti, kun oli asiaa tai teki mieli vaihtaa kuulumisia. Ja niin pitääkin. Sekään ei ole selitys, ettei omassa elämässä tapahdu mitään erityistä kertomisen arvoista. Ei ole uutisia. Minun viime viikkojen suurin uutinen on se, että törsäsin törkeän summan upeaan, punaiseen pippurimyllyyn vaan siksi, että se tuntuu kädessä taivaalliselta. Ja koska se on niin pirun nätti.
Haluan kuulla, kuka sai viime viikolla ylinopeussakot. Kertokaa, kuka näki viikonlopun mökkireissulla jonkin metsäneläimen. Minua kiinnostaa, millainen vattusato pihan perän pensaissa on tänä vuonna ollut. Kehu, miten hyvän pihvin grillasit eilen terassilla, kun aurinko laski, hyttyset inisivät ja olut oli kylmää.
Minä voin aloittaa: Jatkoin vihdoin tällä viikolla Tampereella aloittamiani laulutunteja uuden opettajan johdolla. Peruspessimistin tavoin odotin pahinta, mutta yllätyin iloisesti – siis opettajan suhteen. Minua ei tulla näkemään Britain’s Got Talentin seuraavalla tuotantokaudella, mutta ainakin Tomi saa kämpän itselleen muutamaksi tunniksi parin viikon välein.
Television ja videovuokraamon puuttuessa Lovefilm.comin elokuvatarjonta ja lähes pelottavaa vauhtia laajeneva kirjasto tuottavat varsin mielekästä ajankulua arki-iltoina ja sateisina viikonloppuina. Tällä hetkellä sängyn vieressä odottelee Skotlannin kuningatar Mary Stuartin elämäkerta. Tomin puolelta kuuluvat ällistyksen, järkytyksen ja epäuskon älähdykset johtuvat Noam Chomskyn kokoelmasta Merirosvoja ja keisareita – kansainvälisen terrorismin kuvioita.

Keittiövarustelun hiljalleen jatkuessa ruuanlaitto on entistä mielekkäämpää. Laadukas ja perin edullinen kalatarjonta on saanut paistamaan, paahtamaan ja pilkkomaan eväkkään jos toisenkin. Olennaisimpia keittiöstä puuttuvia tarvikkeita on ihan tuiki tavallinen patalappu, jollaista on ilmeisen mahdoton näiltä lakeuksilta löytää. Se on lisätty Suomen reissun ostoslistaan. Tomin taannoin peräänkuuluttama juustohöylä on löytynyt ja samoin sellainen ”oikea” perunankuorimaveitsi, joka kulkee täällä nimellä Lancashire peeler. Ikkunalaudan yrttitarhassa vakituisen paikan ovat löytäneet basilika, persilja ja kotikadun kukkakojusta poimittu rosmariinipuu. Vaihtuvia vieraita ovat muun muassa korianteri ja ruohosipuli.
Siinäpä ne arjen keskeisimmät tällä hetkellä tässä kolkassa. Mitä sinulle kuuluu?

17. heinäkuuta 2011
Tilkkutäkki
Jokohan olisi paikallaan taas katkaista hiljaiselo hetkeksi ja tehdä pieni yhteenveto edellisten kuukausien tapahtumista? Kivaa on ja kaikki on hyvin, palataan asiaan taas kolmen kuukauden jälkeen, heippa.
Kävin toukokuussa hyvästelemässä hyvin viisi kuukautta palvelleen Riihitien yksiön. Ajatuksena tukikohdan pitäminen Tampereella vaikutti hyvältä, mutta onhan sille rahalle muutakin käyttöä. Tämän myötä katosi toistaiseksi viimeinenkin konkreettinen side Suomeen. Parin-kolmen kuukauden sumusaarilla oleskelun jälkeen alkoi lopultakin tuntua siltä, ettei täällä olla vain lomalla käymässä, vaan elämässä (päivittäinen toimistolle raahautuminen on myös ollut vahva vinkki sen suhteen). Paluumatkalla tuli korkattua Lontoon viihdetarjonta myös populaarimusiikin osalta. The Garagessa oli tarjolla neljän bändin kattaus, josta tuli nautittua kaksi suullista Humanflyn ja maybeshewillin muodossa. Parhautta. Lokakuussa uudestaan. Marraskuussa olisi sitten tarjolla Amorphis.
Kesäkuussa oli tuo kaikkien brit... suomalaisten suosituin juhlapyhä eli juhannus. Toimistolla keskikesän juhlan järjestelyt lankesivat suomalaisten harteille. Ja hyvä niin. Suunnitelmat illan hauskanpidon suhteen olivat saada jo kuoliniskun, kun kiinteistön omistajapariskunnan toisen osapuolen huonot kokemukset suomalaisten juhlinnasta oli lähellä perua koko illanvieton. Neuvottelujen jälkeen takarajaksi annettiin iltaseitsemän. Jatkoneuvottelujen myötä lopulliseksi valomerkiksi päätettiin iltakymmenen, kun oli ensin saatu toimiston kaksi brittityöntekijää lupautumaan olemaan vastuussa äänentasosta sekä siivoamisesta. Koska kaikesta päätellen suomalaisiin ei vain voi luottaa.
Tarjolla oli naposteltavaa, kuten saksalaista makkaraa Lidlistä. Ja tietenkin vodkaa (Finlandia) pakastimesta (myönnettäköön, että taskulämmin Koskenkorva olisi tuonut tapahtumaan entistä ehomman vivahteen). Ohjelmavastaava-Taru oli työstänyt kolmeen joukkueeseen jaetulle toimistoväelle Suomi-aiheisen tietokilpailun. Oikeiden vastausten lisäksi pisteitä jaettiin myös vääristä, mutta oivaltavista vastauksista. Vähemmän tunnettu fakta on, että Suomen ainoa endeeminen nisäkäs on muumi. Visan kuva-osiossa oli tarkoitus "tunnistaa" enemmän tai vähemmän tunnettuja suomalaisia henkilöitä. Vastauksista päätellen mm. V-M Loirin habituksessa on jotain sarjamurhaajamaista.
Illan toisena ohjelmanumerona oli perinteistä saappaanheittoa. Osalle (allekirjoittaneelle) sektori osoittautui liian vaikeasti hahmotettavaksi eikä ollut kaukana, että tulevat otsikot olisivat saaneet kertoa Britannian ensimmäisestä kumisaappaalla tapetusta naishenkilöstä. Kiistän jyrkästi vodkatarjoilulla olleen mitään tekemistä asian kanssa. Sekä visan että saappaanheiton voittajat saatiin lopulta selville ja heidät palkittiin ruhtinaallisesti lakritsilla ja paketillisella Vaasan-näkkileipää.
Kesäkuun lopulla ehdittiin viettää aurinkoinen lauantai Guildfordissa. Puolen tunnin bussimatkan päässä oleva kaupunki on asukasluvultaan arviolta noin kaksi kertaa Farnhamin kokoinen kaupunki. Yhden iltapäivän perusteella esimerkiksi mahdollisuudet vaateostoksiin ovat eksponentiaaliset Farnhamiin verrattuna, ja kyllähän paikka monin verroin eläväisemmältä vaikutti. Auringonpaisteen sijaan vastaava käynti sadesäällä olisi toki voinut johtaa vaatimattompaan vaikutelmaan. Voisin kuvitella, että pitemmän päälle paikka tarjoaisi Farnhamia enemmän virikkeitä.
Toimistolla hommat jatkuvat melko entisellään. Osasta työtovereista on vähitellen paljastunut piirteitä, jotka saattaisivat saada rauhattomamman sielun harkitsemaan henkirikosta. Toistaiseksi moisilta on kuitenkin vältytty. Ennakkoon huhuttu suurehko vaihtuvuus työtntekijöiden keskuudessa on osoittautumassa todeksi, sillä reilun neljän kuukauden aikana on nyt kolmas henkilö ilmoittanut etsivänsä uusia haasteita muualta. Kaipuu kotitoimistoa kohtaan lienee ennallaan.
Luottamustoimirintamalla otin vastaan salibandyseuran Club Secretaryn toimen. Aluksi olisi tarkoituksena saada seuran pelaajien jäsenrekisteri ajan tasalle. Seuraava kausi alkanee lokakuussa. Pakko sanoa, että virallisia pelejä odottaa jo varsin innolla. Viikottaiset höntsyt ovat mukavia, mutta onhan pelit aina pelejä. Tarkoitus olisi myös saada vähän iskostettua taktisella puolella jotain järkeä pelaamiseen. Vipers on käsittääkseni Ison-Britannian ainoa salibandyseura, jolla on todellista junioritoimintaa ja noin puolet treeneissä käyvistä pelaajista ovatkin arviolta 15-17-vuotiaita. GBFUA:n ja seurojen välisen saippuaoopperan seuraaminen on ollut mielenkiintoista ja tuonut oman lisänsä koko lajiin. Se luultavasti ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta jääköön toiseen kertaan.
Kävin toukokuussa hyvästelemässä hyvin viisi kuukautta palvelleen Riihitien yksiön. Ajatuksena tukikohdan pitäminen Tampereella vaikutti hyvältä, mutta onhan sille rahalle muutakin käyttöä. Tämän myötä katosi toistaiseksi viimeinenkin konkreettinen side Suomeen. Parin-kolmen kuukauden sumusaarilla oleskelun jälkeen alkoi lopultakin tuntua siltä, ettei täällä olla vain lomalla käymässä, vaan elämässä (päivittäinen toimistolle raahautuminen on myös ollut vahva vinkki sen suhteen). Paluumatkalla tuli korkattua Lontoon viihdetarjonta myös populaarimusiikin osalta. The Garagessa oli tarjolla neljän bändin kattaus, josta tuli nautittua kaksi suullista Humanflyn ja maybeshewillin muodossa. Parhautta. Lokakuussa uudestaan. Marraskuussa olisi sitten tarjolla Amorphis.
Kesäkuussa oli tuo kaikkien brit... suomalaisten suosituin juhlapyhä eli juhannus. Toimistolla keskikesän juhlan järjestelyt lankesivat suomalaisten harteille. Ja hyvä niin. Suunnitelmat illan hauskanpidon suhteen olivat saada jo kuoliniskun, kun kiinteistön omistajapariskunnan toisen osapuolen huonot kokemukset suomalaisten juhlinnasta oli lähellä perua koko illanvieton. Neuvottelujen jälkeen takarajaksi annettiin iltaseitsemän. Jatkoneuvottelujen myötä lopulliseksi valomerkiksi päätettiin iltakymmenen, kun oli ensin saatu toimiston kaksi brittityöntekijää lupautumaan olemaan vastuussa äänentasosta sekä siivoamisesta. Koska kaikesta päätellen suomalaisiin ei vain voi luottaa.Tarjolla oli naposteltavaa, kuten saksalaista makkaraa Lidlistä. Ja tietenkin vodkaa (Finlandia) pakastimesta (myönnettäköön, että taskulämmin Koskenkorva olisi tuonut tapahtumaan entistä ehomman vivahteen). Ohjelmavastaava-Taru oli työstänyt kolmeen joukkueeseen jaetulle toimistoväelle Suomi-aiheisen tietokilpailun. Oikeiden vastausten lisäksi pisteitä jaettiin myös vääristä, mutta oivaltavista vastauksista. Vähemmän tunnettu fakta on, että Suomen ainoa endeeminen nisäkäs on muumi. Visan kuva-osiossa oli tarkoitus "tunnistaa" enemmän tai vähemmän tunnettuja suomalaisia henkilöitä. Vastauksista päätellen mm. V-M Loirin habituksessa on jotain sarjamurhaajamaista.
Illan toisena ohjelmanumerona oli perinteistä saappaanheittoa. Osalle (allekirjoittaneelle) sektori osoittautui liian vaikeasti hahmotettavaksi eikä ollut kaukana, että tulevat otsikot olisivat saaneet kertoa Britannian ensimmäisestä kumisaappaalla tapetusta naishenkilöstä. Kiistän jyrkästi vodkatarjoilulla olleen mitään tekemistä asian kanssa. Sekä visan että saappaanheiton voittajat saatiin lopulta selville ja heidät palkittiin ruhtinaallisesti lakritsilla ja paketillisella Vaasan-näkkileipää.
Kesäkuun lopulla ehdittiin viettää aurinkoinen lauantai Guildfordissa. Puolen tunnin bussimatkan päässä oleva kaupunki on asukasluvultaan arviolta noin kaksi kertaa Farnhamin kokoinen kaupunki. Yhden iltapäivän perusteella esimerkiksi mahdollisuudet vaateostoksiin ovat eksponentiaaliset Farnhamiin verrattuna, ja kyllähän paikka monin verroin eläväisemmältä vaikutti. Auringonpaisteen sijaan vastaava käynti sadesäällä olisi toki voinut johtaa vaatimattompaan vaikutelmaan. Voisin kuvitella, että pitemmän päälle paikka tarjoaisi Farnhamia enemmän virikkeitä.Toimistolla hommat jatkuvat melko entisellään. Osasta työtovereista on vähitellen paljastunut piirteitä, jotka saattaisivat saada rauhattomamman sielun harkitsemaan henkirikosta. Toistaiseksi moisilta on kuitenkin vältytty. Ennakkoon huhuttu suurehko vaihtuvuus työtntekijöiden keskuudessa on osoittautumassa todeksi, sillä reilun neljän kuukauden aikana on nyt kolmas henkilö ilmoittanut etsivänsä uusia haasteita muualta. Kaipuu kotitoimistoa kohtaan lienee ennallaan.
Luottamustoimirintamalla otin vastaan salibandyseuran Club Secretaryn toimen. Aluksi olisi tarkoituksena saada seuran pelaajien jäsenrekisteri ajan tasalle. Seuraava kausi alkanee lokakuussa. Pakko sanoa, että virallisia pelejä odottaa jo varsin innolla. Viikottaiset höntsyt ovat mukavia, mutta onhan pelit aina pelejä. Tarkoitus olisi myös saada vähän iskostettua taktisella puolella jotain järkeä pelaamiseen. Vipers on käsittääkseni Ison-Britannian ainoa salibandyseura, jolla on todellista junioritoimintaa ja noin puolet treeneissä käyvistä pelaajista ovatkin arviolta 15-17-vuotiaita. GBFUA:n ja seurojen välisen saippuaoopperan seuraaminen on ollut mielenkiintoista ja tuonut oman lisänsä koko lajiin. Se luultavasti ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta jääköön toiseen kertaan.
1. heinäkuuta 2011
PerusSuomi Tour 2011 – Edustajat tavattavissa seuraavilla paikkakunnilla
Tampere 24.-26.8.
Ikaalinen 26.8. (Ristola)
Padasjoki/Sumioisjärven ranta 27.-28.8. (Ristola)
Tampere 28.8. (Ristola)
Hattula 26.-28.8. (Alin)
Hattula/Hämeenlinna 29.-31.8.
Lappeenranta 31.8.-1.9.
Kotka 1.-4.9.
11. kesäkuuta 2011
Tällainen on farnhamilainen

Haluan heti kärkeen ilmoittaa, että seuraavat luonnehdinnat ovat puhtaasti subjektiivisia, täysin oman maailmankatsomukseni värittämiä ja perustuvat lähes yksinomaan ulkopuolisen tarkkailijan havaintoihin ja niistä syntyneisiin mielikuviin. Ne ovat myös kärjistettyjä, karrikoituja ja paikoin raskaalla telalla väritettyjä. Ytimessä piilee kuitenkin totuuden siemen. Aion nimittäin piirtää karkean kuvan farnhamilaisesta, tuosta eksoottisesta kanssaeläimestä, jonka elinpiiriin astuimme kolme ja puoli kuukautta sitten.
Farnhamilainen on valkoinen – kyllä, juuri siinä poliittisesti epäkorrektissa mielessä. Hän ei ole oikeastaan koskaan musta, ani harvoin aasialainen. Jos hän on onnekas, hänen sukunsa tulee Ranskasta – periaatteessa mikä tahansa eurooppalainen syntyperä on parempi kuin brittiläinen.
Farnhamilainen on noin neljäkymmentävuotias, paitsi silloin kun hän on taidecollegen oppilas, jolloin hän ei oikeastaan ole ehta farnhamilainen ensinkään. Hänellä on 1,8 lasta, jotka kuljetetaan kouluun kaupungin ulkopuolelle. Hän työskentelee itsekin kaupungin ulkopuolella ja kulkee sinne omalla, uudehkolla, kunnioitettavanmerkkisellä autollaan. Hän äänestää konservatiiveja ja tukee päättäviä paikalliselimiä, jotka kaupungin imagoa suojellakseen estävät monikansallisten hampurilaisketjujen pesiytymisen lintukotoonsa.
Farnhamilainen asuu linnan kupeessa autuaasti uinuvan kotikaupunkinsa liepeillä, jonne eivät kuulu kirkon eivätkä kaupungintalon kellonlyömät. Kerran viikossa tuo keskiluokkainen perheenisä tai -äiti vetää jäteastiat kadulle jäteauton tyhjennettäväksi ja jutustelee samalla aidan yli naapurinsa kanssa. Hän on nimittäin asunut kaupungissa hyvän tovin, kenties koko ikänsä, ja tuntee monia kaltaisiaan. Hän ei vahingossakaan eksy naapurikaupunkiin, jota leikkisästi kutsuu Aldershitiksi.
Farnhamilainen ruokailee viisi kertaa päivässä. Aamiaisella nautitaan ennalta arvattavasti munia ja pekonia, paitsi jos farnhamilainen on nuori ja muodikas, jolloin aamiainen on paahdettu bagel. Seuraava ateria on ennen puoltapäivää nautittava elevensies, jonka sisältö on toistaiseksi jäänyt mysteeriksi. Seurailemme tilannetta. Lounaan aika on suomalaisittain varsin myöhään, vasta yhden, kahden tienoilla iltapäivällä. Iltapäivän suosituin eväs on kolmioleipä. Neljäs ateria on tietenkin viiden korvissa nautittu tea, johon ei tietenkään välttämättä sisälly teetä laisinkaan. Farnhamilaisen tea voi olla tuhti lämmin ruoka. Tean kanssa päivän pääaterian tittelistä kisaa dinner, joka nautitaan myöhemmin illalla.
Farnhamilainen nauttii lounaansa ja dinnerinsä verrattain usein ulkona. Niin usein, että alkuviikon iltana ravintolan nurkkapöytään eksyvä muukalainen ei pistä silmään turistina, koska ympäröivistä pöydistä jopa puolet saattavat täyttyä ulkoruokinnasta nauttivista paikallisista. Todellinen kuhina valtaa ravitsemusliikkeet viikonloppuna, jolloin farnhamilainen kokoaa samanmieliset lajitoverinsa ympärilleen ja täyttää kiusalliset hiljaisuudet ruualla, teräväpiirtojalkapallolla tai halvalla viinillä ja lagerilla.
Vapaa-ajallaan farnhamilainen harrastaa kevyttä liikuntaa, ulkoiluttaa koiraansa ilman hihnaa Farnham Parkissa ja tervehtii puistossa ohikulkevia ventovieraita. Elokuvateatterin puutteessa farnhamilainen joutuu tyytymään kulttuurinnälässään uniikkeihin valokuvanäyttelyihin, intiimeihin elävän musiikin iltoihin ja kokeilevaan itsensä kehittämiseen, kuten Cliven Ukulele-workshopiin.
Farnhamilainen, tuo konservatiivisen Kaakkois-Englannin läntisen raja-alueen pioneeri, saarivaltion tiheään kansoitetun etelän urhea patriootti. Ihminen.
19. toukokuuta 2011
11+1 Reasons to Love Farnham
1. I’m going to be boring and start with safety. During our stay (which is almost 12 weeks so far) I have never felt unsafe here. The town is quiet after 9 PM and you can leave your windows open during the day.
2. The sales people in the supermarket always ask how you are and strike up a conversation. The topics covered so far are the weather (well, duh), Finnish licorice, flowers, Easter, my hair colour, my high-heeled shoes, grapefruit’s effects on high blood pressure and Urho Kekkonen.
3. Random strangers look each other in the eye and greet in the park and sometimes even on the street. It took some time to realise that they are not mad nor do they want anything from me.
4. There are cats on our way to the supermarket. Or on our way anywhere. They are not common enough to be commonplace (as if cats ever could be), but a frequent enough sight to help deal with the horrible feeling of missing my two kitties.
5. Oxfam Books & Music store, which is a charity shop selling second hand books and records for a couple of quids a pop. The regular Saturday visit results in 4-5 new books in our living room which is still lacking a bookshelf.
6. The abundance of nice restaurants and the fact that people actually eat outside the home. Even on weekdays. And after a second visit (or sometimes the first one) the barkeep or waiter remembers you. The corner pub is Nelson Arms.
7. When every other shop closes no later than 5.30 PM, the wine shop directly across the street is open every day at least till 8 PM, 9 PM on Fridays and Saturdays. The sales team of two people already knew where we lived when we first visited the store and they occasionally wave at us when we are sitting by the kitchen window.
8. You can walk everywhere and London is an hour’s train ride away.
9. The variety of markets and fairs in a month for such a small town is astonishing. At the book fair you can have a spirited but amiable argument with an antiquarian over the supposed bigotries and prejudices of Jeremy Clarkson. At farmers’ market you can taste ales, enjoy a freshly made Angus beef burger al fresco or meet the mayor!
10. You can bring alcoholic beverages into the large auditorium that serves as a cinema once a week.
11. There’s a guitar shop. I don’t play the guitar, thus have no use for the shop, but I do adore the fact that the town has a fairly large shop dedicated only to selling guitars and related paraphernalia.
+1 The St. Andrew’s Church bell tolls every fifteen minutes – very handy if you are lying awake at night wondering what time it is but too lazy to pick up the mobile phone (which serves as an alarm clock). The bell gives a jingle of some sort every quarter-hour, but when it’s xx.00, you can count the strokes and, voilà, you have the time.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)