Syksyllä monet yritykset ja konsernit väsäävät henkilöstö- ja asiakaslehtiä. Jokainen lehti yrittää epätoivon vimmalla valaa uskoa paremmasta tulevasta, vaikka yritys olisi juuri julkaissut lehdistötiedotteen yt-neuvotteluista. Oikeastaan kaikkien näiden lehtien tekstit olisivat keskenään vaihdeltavissa kuin kiiltokuvat vain yrityksen nimeä vaihtamalla. Yhteistä niille on myös se, että tekstejä kirjoittavat johtavassa asemassa olevat henkilöt, jotka eivät osaa suomea. Jotkut pomomiehet ovat kerta kaikkiaan niin kosmopoliitteja, että päättävät kirjoittaa sanottavansa englanniksi. Tämä hengentuotos sitten lähetetään käännöstoimistoon suomennettavaksi, koska lehdestä tehdään kaksikielinen. Tulos on se, että ”ännännettä” yrityslehtitekstiä kääntävä kielenammattilainen tihrustaa melkein itkua yrittäessään tulkita vääriä viittaussuhteita, verbittömiä lauseita, myötähäpeää aiheuttavia muka-nokkeluuksia sekä suomenkielisen tekstin anglismeja tai siinä pahimmassa tapauksessa näennäisesti englanniksi kirjoitetun tekstin läpi kuultavia, suomelle idiomaattisia sanontoja. Tässä TOP 5 yritystekstien annista käänteisessä järjestyksessä:
5. ”Kehittyä” ja ”kehittää” ja kaikki näiden johdannaiset. Kun tulosta ei tule ja porukkaa potkitaan pellolle sitä mukaa kuin aamulla työpaikalle tulevat, on pakko vakuuttaa jäljellä oleville sekä liikekumppaneille, että yritys panostaa kehitykseen. Toimintamalleja kehitetään, tuotekehitys nyt on aivan itsestään selvä asia, myös johtamismalleja kehitetään, ja siinä samalla työntekijät kehittyvät. ”Henkilöstöpolitiikan kehittäminen” saa aivan uudet eufemistiset ulottuvuudet, kun sillä kehuskeleva yritys ilmoittaa samalla viikolla irtisanovansa satoja työntekijöitä.
4. ”Voimavara” Voimavaroja kehitetään ja ne kehittyvät. Henkilöstö on yrityksen voimavara. Yrityksen voimavara on sen arvot. (Lähes hengiltä puristettu, väärinymmärretty ja kaltoin kohdeltu ”arvo” olisi muuten ollut tällä listalla, jos sen ahdingosta ei olisi juuri viime viikolla kirjoitettu Helsingin Sanomissa.) Ymmärrän, että yritysteksteissä halutaan viljellä positiiviselta kuulostavia sanoja, eikä sellaisia kuin ”taantuma”, ”inflaatio” ja ”kriisi”, mutta joku tolkku sentään pitäisi olla. Jos mikä tahansa voi olla yrityksen voimavara, sana kärsii inflaation, kääntäjä ajautuu kriisiin ja tekstin taso taantuu.
3. ”Toimija” Voisin kirjoittaa tähän perään vain [blank]. Yritän avata tämän sanan tälle listalle joutumisen perusteita, mutta ei irtoa mitään. Se siis on aivan oikeutetusti listalla, mutta ei siitä ole mitään sanottavaa. Se mykistää. Substantiivi, jonka on ilmeisesti tarkoitus kuulostaa jotenkin aktiiviselta, mutta kaikessa epämääräisyydessään se on niin passiivinen kuin voi olla. Pahinta on se kun ”toimijat toimivat”. Ja uskokaa pois, sitä tapahtuu aivan liian usein. Tai ainakin siitä kirjoitetaan aivan liian usein.
2. ”Vuorovaikutus” Jos joku on päässyt tekstissä tähän saakka, hän ehkä ajattelee, että mitä vikaa vuorovaikutuksessa on. Ei mitään. Ei kehittymisessäkään mitään vikaa ole. (Toimijoissa ja niistä puhumisessa on, mutta yritän päästää siitä jo irti.) Vuorovaikutuksesta lukeminen joka kappaleessa vain saa oksennuksen maun suuhuni. Tositarina: Erään suuryrityksen koulutustekstissä kerrottiin, että vuorovaikutus on interaktiivista. Älä, eihän. Suomeksi lause ”vuorovaikutus on interaktiivista” saattaa solahtaa hajamielisen lukijan suodattimen läpi, mutta koetapa kääntää se englanniksi. Aivan. Jos lukisin TYKY-koulutuksessa opintovihkosesta lauseen ”Interaction is interactive”, en jäisi odottelemaan niitä potkuja.
1. Suosikkini syksyn yritysmateriaalista on kokonainen lause koulutusoppaasta, jossa kerrotaan, miten toimija voi kehittää vuorovaikutustaan. Oppaan ykkösohje olkoon tämän tuskailun loppukevennys kuin kymppiuutisissa konsanaan: ”Mikäli olet poissaolevan näköinen, kerro siitä avoimesti muille.”
21. marraskuuta 2011
18. syyskuuta 2011
Saanen esitellä: Raj Angus Zorbas
Tervetuloa Farnhamin kunnianhimoisimpaan kokeelliseen keittiöön. Tänään heitämme jälleen kulinaristiset ennakkoluulot roskakoriin, kun fuusioiloittelussa kohtaavat kolmen eri maan perusherkut. Annoksen perusta on intialainen naan, joka tuntuu olevan briteille varsin suunmukaista – kunhan sitä ei tarjota aamupalalla. Oh dear! Englantilaista pubimurkinaa edustaa aberdeenilainen naudanjauhelihapihvi, joka piiloutuu minttunaamariin ja toivoo siten menevänsä lampaasta. Syykin tähän selviää lisukkeista. Naan ja nauta nimittäin kruunataan suolaisen suloisella fetalla ja kokin omin pikku kätösin sekoittelemalla tsatsikilla. Pöllömpikin arvaa jo, että askartelun tavoitteena on fetapurilainen naanleivällä.
Tässä vaiheessa joku arvattavasti kyseenalaistaa kokin nerokkuuden ja kysyy, miksei naanleivän sijaan käytetä pitaa ja naamiaisia leikkivän naudan sijaan aitoa lampaanlihaa ja tehdä kokonaan kreikkalaista purilaista. Tähän on monia syitä. Ensinnäkin sous chef preferoi naanleipää. Toiseksi kreikkalaisuus ei ole nyt kovin muodikasta… Ja kolmanneksi pakastimessa sattui olemaan paketti naudanlihapihvejä.
Ensin tehdään tsatsiki maustumaan jääkaappiin, jotta se ehtii fetäytyä. Kreikkalaiseen kurkkusalaattiin tarvitaan:
kreikkalaista jogurttia
kurkkua
valkosipulia
oliiviöljyä
minttua
mustapippuria
suolaa
(sitruunaa)
Kurkku raastetaan karkeaksi raasteeksi, josta tiristellään ylimääräinen neste pois. Valkosipulinkynnet – maun mukaan, täällä laitetaan kaksi – silputaan veitsellä. Käyttäköön puristinta ken tahtoo, itse suosin terävää veistä. Siitä puheen ollen: Jos Joulupukki lukee tätä, haluaisin lahjaksi samanlaisen Fiskarsin kokkiveitsen, joka nyt majailee jossakin tammelalaisen varastokopin uumenissa. Sitten voisin heittää tällä Prestigen hengenvaarallisen tylsällä puukolla vesilintua. Hmm. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa noin raa’alta.
Silputaan niin paljon minttua kuin hermot ja veitsi kestävät ja sekoitetaan yrttisilppu valkosipulin ja kurkun seuraksi jogurttiin. Viimeistellään sörsseli mustapippurilla ja merisuolalla. Täällä Linnakadun krouvissa puristamme joukkoon myös hieman sitruunaa, koska sous chefillä on lähes pakkomiellettä lähentelevä kiintymys tuohon happamaan hedelmään. Peitellään tsatsiki jääkaapin kylmään tasaantumaan.
Nyt seuraa brutaalein vaihe. Hajotamme valmiiksi muotoillut Aberdeen Angus -pihvit atomeiksi, tai ainakin irtonaiseksi jauhelihaksi, ja sekoitamme joukkoon silputtua minttua. Eikä pidä unohtaa tuoretta mustapippuria, koska se on pääkokin lempimauste. Sitä paitsi hienon pippurimyllyni käyttäminen on niin kovin miellyttävää. Lopuksi muotoilemme mintulla tahritun naudan uudelleen neljäksi pihviksi ja voilà! Nauta on kreikkalaistettu.
Ei siis muuta kuin levy kuumaksi ja nokare voita pannuun. Nostellaan valelampaat teflonille – koska valurautaa ei vielä talossa ole – ja annetaan tiristä. Tällä välin halkaisemme söpöt pienet naanleipäkiekot ja nostamme ne esilämmitetyn uunin ritilälle. Käännetään huijauslammas toiselle kyljelleen, murennetaan odotellessa feta ja viipaloidaan myös vähän sipulia. Sillä onnettomalla Prestigellä, joka jokaisella kädenliikkeellä odottaa tilaisuutta lipsahtaa ja viiltää sormeen rosoisen vekin.
Tämä monikulttuurinen makujen potpuri kootaan seuraavalla tavalla: Nostetaan lautaselle uunissa lämmennyt, halkaistu naanleipänen, ujutetaan sen syliin väärennetty lammaspihvi, jonka päälle ripotellaan murennettua fetaa. Viimeistellään annos parilla ruokalusikallisella tsatsikia sekä maun mukaan sipulilla ja tomaattisalaatilla. Tomaattisalaatti on tässä annoksessa oikeastaan röyhkeä tunkeilija, mutta koska kammoksun ruuan pois heittämistä, silppusin kurttuisiksi menneet kirsikkatomaatit ja maustoin ne yksinkertaisesti oliiviöljyllä, merisuolalla, sokeririppusella ja tietenkin mustapippurilla.
Mitä palanpainikkeisiin tulee, Linnakadulla ei juoda Retsinaa. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi tehdä itselleen sellaista väkivaltaa. Olosuhteiden pakosta (”pakko” tarkoittaa tässä yhteydessä Sainsburyn Marques de Monistrol -tarjousta) täällä nautitaan cavaa. Ehkä myös punaviiniä. Mahdollisesti ylijääneen mintun voi tietysti halutessaan käyttää Mojitoihin. Curaçao ei ole nyt listalla. Mutta mieti rauhassa.
Purilaiset tekivät hyvin kauppansa, eikä ähkyltäkään vältytty. Ylenpalttisen runsaan aterian viimeiset rippeet ehtivät jo jäähtyä lautasella, mutta makujen kompotti oli silti niin tasapainossa, että kylmänäkin tämä herkku hurmasi syöjänsä.
Jälkiviisaat totesivat, että olisi ollut parempi käyttää purilaissämpylänä kahta halkaisematonta naanleipästä, sillä ohuella, hauraalla lätyllä oli täysi työ suitsia mureaa nautalammasta. Kokki ei tietenkään ota tästä opikseen, koska hän on aina oikeassa ja kaiken arvostelun yläpuolella.
Tässä vaiheessa joku arvattavasti kyseenalaistaa kokin nerokkuuden ja kysyy, miksei naanleivän sijaan käytetä pitaa ja naamiaisia leikkivän naudan sijaan aitoa lampaanlihaa ja tehdä kokonaan kreikkalaista purilaista. Tähän on monia syitä. Ensinnäkin sous chef preferoi naanleipää. Toiseksi kreikkalaisuus ei ole nyt kovin muodikasta… Ja kolmanneksi pakastimessa sattui olemaan paketti naudanlihapihvejä.
Ensin tehdään tsatsiki maustumaan jääkaappiin, jotta se ehtii fetäytyä. Kreikkalaiseen kurkkusalaattiin tarvitaan:
kreikkalaista jogurttia
kurkkua
valkosipulia
oliiviöljyä
minttua
mustapippuria
suolaa
(sitruunaa)
Kurkku raastetaan karkeaksi raasteeksi, josta tiristellään ylimääräinen neste pois. Valkosipulinkynnet – maun mukaan, täällä laitetaan kaksi – silputaan veitsellä. Käyttäköön puristinta ken tahtoo, itse suosin terävää veistä. Siitä puheen ollen: Jos Joulupukki lukee tätä, haluaisin lahjaksi samanlaisen Fiskarsin kokkiveitsen, joka nyt majailee jossakin tammelalaisen varastokopin uumenissa. Sitten voisin heittää tällä Prestigen hengenvaarallisen tylsällä puukolla vesilintua. Hmm. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa noin raa’alta.
Silputaan niin paljon minttua kuin hermot ja veitsi kestävät ja sekoitetaan yrttisilppu valkosipulin ja kurkun seuraksi jogurttiin. Viimeistellään sörsseli mustapippurilla ja merisuolalla. Täällä Linnakadun krouvissa puristamme joukkoon myös hieman sitruunaa, koska sous chefillä on lähes pakkomiellettä lähentelevä kiintymys tuohon happamaan hedelmään. Peitellään tsatsiki jääkaapin kylmään tasaantumaan.
Nyt seuraa brutaalein vaihe. Hajotamme valmiiksi muotoillut Aberdeen Angus -pihvit atomeiksi, tai ainakin irtonaiseksi jauhelihaksi, ja sekoitamme joukkoon silputtua minttua. Eikä pidä unohtaa tuoretta mustapippuria, koska se on pääkokin lempimauste. Sitä paitsi hienon pippurimyllyni käyttäminen on niin kovin miellyttävää. Lopuksi muotoilemme mintulla tahritun naudan uudelleen neljäksi pihviksi ja voilà! Nauta on kreikkalaistettu.
Ei siis muuta kuin levy kuumaksi ja nokare voita pannuun. Nostellaan valelampaat teflonille – koska valurautaa ei vielä talossa ole – ja annetaan tiristä. Tällä välin halkaisemme söpöt pienet naanleipäkiekot ja nostamme ne esilämmitetyn uunin ritilälle. Käännetään huijauslammas toiselle kyljelleen, murennetaan odotellessa feta ja viipaloidaan myös vähän sipulia. Sillä onnettomalla Prestigellä, joka jokaisella kädenliikkeellä odottaa tilaisuutta lipsahtaa ja viiltää sormeen rosoisen vekin.
Tämä monikulttuurinen makujen potpuri kootaan seuraavalla tavalla: Nostetaan lautaselle uunissa lämmennyt, halkaistu naanleipänen, ujutetaan sen syliin väärennetty lammaspihvi, jonka päälle ripotellaan murennettua fetaa. Viimeistellään annos parilla ruokalusikallisella tsatsikia sekä maun mukaan sipulilla ja tomaattisalaatilla. Tomaattisalaatti on tässä annoksessa oikeastaan röyhkeä tunkeilija, mutta koska kammoksun ruuan pois heittämistä, silppusin kurttuisiksi menneet kirsikkatomaatit ja maustoin ne yksinkertaisesti oliiviöljyllä, merisuolalla, sokeririppusella ja tietenkin mustapippurilla.
Mitä palanpainikkeisiin tulee, Linnakadulla ei juoda Retsinaa. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi tehdä itselleen sellaista väkivaltaa. Olosuhteiden pakosta (”pakko” tarkoittaa tässä yhteydessä Sainsburyn Marques de Monistrol -tarjousta) täällä nautitaan cavaa. Ehkä myös punaviiniä. Mahdollisesti ylijääneen mintun voi tietysti halutessaan käyttää Mojitoihin. Curaçao ei ole nyt listalla. Mutta mieti rauhassa.
Purilaiset tekivät hyvin kauppansa, eikä ähkyltäkään vältytty. Ylenpalttisen runsaan aterian viimeiset rippeet ehtivät jo jäähtyä lautasella, mutta makujen kompotti oli silti niin tasapainossa, että kylmänäkin tämä herkku hurmasi syöjänsä.
Jälkiviisaat totesivat, että olisi ollut parempi käyttää purilaissämpylänä kahta halkaisematonta naanleipästä, sillä ohuella, hauraalla lätyllä oli täysi työ suitsia mureaa nautalammasta. Kokki ei tietenkään ota tästä opikseen, koska hän on aina oikeassa ja kaiken arvostelun yläpuolella.
12. syyskuuta 2011
12. elokuuta 2011
11. elokuuta 2011
Jokainen on vähän mamu
Sillä välin kun Tampereella jännitetään ”patonkisodan” kehittymistä *huoh*, täällä Lontoon liepeillä on seurattu viikonlopun yli jatkuneita mellakoita. Jokainen voi ihan itse lukea internetistä ja sanomalehdistä tarkempia tietoja ja spekulointeja mellakoiden syistä, mutta olen itse kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että ensimmäisten mellakkaöiden jälkeen syyllisiksi arveltiin syrjäytyneitä, köyhiä (lue: mustia) nuoria. Kuinka ollakaan, kun levottomuudet jatkuivat ja pidätykset lisääntyivät, joukossa olikin oletettua enemmän valkoisia nuoria, hyväosaisten perheiden lapsia ja jopa korkeasti koulutettuja, työssäkäyviä aikuisia. Kolmantena ja neljäntenä mellakkayönä sekä viidentenä – rauhallisempana – yönä yhteisöjään ja yrityksiään oli kaduilla turvaamassa monia etnisiä ryhmiä. Birminghamissa surmansa saivat koteja suojelemassa olleet kolme muslimimiestä.
Norjan joukkomurhan jälkeen entinen Suomen Norjan-suurlähettiläs Ole Norrback antoi epäröimättä lausunnon, jonka mukaan ”Norjassa on asunut jo vuosikymmeniä afgaaneja ja pakistanilaisia aika paljon.” Norrback jatkoi: ”Minusta tuntuu, että yhteydet siihen suuntaan ovat nyt tässäkin olemassa.” Mahtaa Olea kaduttaa.
Aloin miettiä meidän asemaamme maailmassa ja tajusin yhtäkkiä sen tavallaan itsestään selvän seikan, että mehän olemme täällä maahanmuuttajia. En ollut mieltänyt itseäni maahanmuuttajaksi tai siirtolaiseksi, koska olen tiedostamattani omaksunut tietyn maahanmuuttajan määritelmän.
Aina niin antoisa Wikipedia tarjoaa siirtolaisuudelle useita mahdollisia syitä. Ensimmäinen on nälkä. Minulla on aina nälkä, mutta en muuttanut Britanniaan ruuan perässä. Listasta löytyy myös halu saada omaa maata. Hmm. Ei. En usko kaipaavani omaa maatilkkua. Vainot lähtömaassa. En kai voi hyvällä omallatunnolla väittää tulleeni Suomessa vainotuksi, vaikka olen saattanut joskus mouhota verottajan ja ahneiden monikansallisten käännöstoimistojen sortavan pientä av-kääntäjäyrittäjää. Unelmat jostakin paremmasta ja äkkirikastumisesta. Äkkirikastumisen pelkoa tuskin on, mutta unelman jostakin paremmasta voin periaatteessa allekirjoittaa. Paremman toimeentulon toivoin saavuttavani.
Suomessa omaan elämäänsä tyytymättömät ovat jo pitkään mutisseet, kuinka maahanmuuttajat tulevat kotimaahamme nostamaan sosiaalitukia ja viemään naiset ja työpaikat. En nosta täällä sosiaalitukia. Hyödyn toki muun muassa NHS:n tarjoamasta ilmaisesta terveydenhuollosta, mutta maksan myös veroja, koska teen töitä. Olen siis vienyt työpaikan. Tosin siihen vaaditaan äidinkielenään suomea puhuva henkilö, joten kovin monella britillä ei ole perusteita syyttää minua työpaikan nappaamisesta heidän nenänsä edestä. Naisiakaan en ole tullut tänne viemään, koska toin mukanani komeamman sukupuolen suomalaisen edustajan. On siis mahdollista, että maailman 200 miljoonasta siirtolaisesta muillakin on tähtäimessään jokin muu kuin ilmainen raha ja naiset.
Meidän on ollut pakko myös pohtia etnistä identiteettiämme, kun maaliskuun lopussa postiluukusta tipahti sakon uhalla täytettävä väestönlaskentalomake. ”Suomalainen” ja ”skandinaavinen” loistavat poissaolollaan. Huolellisen tutkimisen jälkeen oli ruksittava laatikko kohdassa ”Other white”, ”muu valkoinen”. Olen siis valkoinen, mutta jotenkin saarivaltiolaisista valkoisista poikkeava. Tosin ainoa kerta kun poikkeavuuteni on johtanut eriarvoistamiseen oli firman johdon epäluottamuslause koskien meidän suomalaisten järjestämiä juhannusjuhlia. Syntyperämme perusteella meidän ei koettu voivan ottaa riittävää vastuuta melutason ja siisteyden kontrolloimisesta. Näistä tehtävistä nimettiin huolehtimaan yksi britti ja yksi irlantilainen, koska heidäthän tunnetaan hillityistä juhlimisperinteistään.
Jos katsotaan tätä siirtolaisuuden monirotuista rakkikoiraa oikein syvälle karvapeitteeseen, olen Suomenkin maaperällä maahanmuuttaja tai vähintäänkin siirtolaisten jälkeläinen. Onhan sukuni peräisin Karjalasta. On siis vain parasta niellä totuus. Jokainen meistä on vähän mamu.
Norjan joukkomurhan jälkeen entinen Suomen Norjan-suurlähettiläs Ole Norrback antoi epäröimättä lausunnon, jonka mukaan ”Norjassa on asunut jo vuosikymmeniä afgaaneja ja pakistanilaisia aika paljon.” Norrback jatkoi: ”Minusta tuntuu, että yhteydet siihen suuntaan ovat nyt tässäkin olemassa.” Mahtaa Olea kaduttaa.
Aloin miettiä meidän asemaamme maailmassa ja tajusin yhtäkkiä sen tavallaan itsestään selvän seikan, että mehän olemme täällä maahanmuuttajia. En ollut mieltänyt itseäni maahanmuuttajaksi tai siirtolaiseksi, koska olen tiedostamattani omaksunut tietyn maahanmuuttajan määritelmän.
Aina niin antoisa Wikipedia tarjoaa siirtolaisuudelle useita mahdollisia syitä. Ensimmäinen on nälkä. Minulla on aina nälkä, mutta en muuttanut Britanniaan ruuan perässä. Listasta löytyy myös halu saada omaa maata. Hmm. Ei. En usko kaipaavani omaa maatilkkua. Vainot lähtömaassa. En kai voi hyvällä omallatunnolla väittää tulleeni Suomessa vainotuksi, vaikka olen saattanut joskus mouhota verottajan ja ahneiden monikansallisten käännöstoimistojen sortavan pientä av-kääntäjäyrittäjää. Unelmat jostakin paremmasta ja äkkirikastumisesta. Äkkirikastumisen pelkoa tuskin on, mutta unelman jostakin paremmasta voin periaatteessa allekirjoittaa. Paremman toimeentulon toivoin saavuttavani.
Suomessa omaan elämäänsä tyytymättömät ovat jo pitkään mutisseet, kuinka maahanmuuttajat tulevat kotimaahamme nostamaan sosiaalitukia ja viemään naiset ja työpaikat. En nosta täällä sosiaalitukia. Hyödyn toki muun muassa NHS:n tarjoamasta ilmaisesta terveydenhuollosta, mutta maksan myös veroja, koska teen töitä. Olen siis vienyt työpaikan. Tosin siihen vaaditaan äidinkielenään suomea puhuva henkilö, joten kovin monella britillä ei ole perusteita syyttää minua työpaikan nappaamisesta heidän nenänsä edestä. Naisiakaan en ole tullut tänne viemään, koska toin mukanani komeamman sukupuolen suomalaisen edustajan. On siis mahdollista, että maailman 200 miljoonasta siirtolaisesta muillakin on tähtäimessään jokin muu kuin ilmainen raha ja naiset.
Meidän on ollut pakko myös pohtia etnistä identiteettiämme, kun maaliskuun lopussa postiluukusta tipahti sakon uhalla täytettävä väestönlaskentalomake. ”Suomalainen” ja ”skandinaavinen” loistavat poissaolollaan. Huolellisen tutkimisen jälkeen oli ruksittava laatikko kohdassa ”Other white”, ”muu valkoinen”. Olen siis valkoinen, mutta jotenkin saarivaltiolaisista valkoisista poikkeava. Tosin ainoa kerta kun poikkeavuuteni on johtanut eriarvoistamiseen oli firman johdon epäluottamuslause koskien meidän suomalaisten järjestämiä juhannusjuhlia. Syntyperämme perusteella meidän ei koettu voivan ottaa riittävää vastuuta melutason ja siisteyden kontrolloimisesta. Näistä tehtävistä nimettiin huolehtimaan yksi britti ja yksi irlantilainen, koska heidäthän tunnetaan hillityistä juhlimisperinteistään.
Jos katsotaan tätä siirtolaisuuden monirotuista rakkikoiraa oikein syvälle karvapeitteeseen, olen Suomenkin maaperällä maahanmuuttaja tai vähintäänkin siirtolaisten jälkeläinen. Onhan sukuni peräisin Karjalasta. On siis vain parasta niellä totuus. Jokainen meistä on vähän mamu.
31. heinäkuuta 2011
Helmenharmaa arki
Haluan tehdä yhden asian selväksi. Täällä eletään ihan tavallista elämää. Hyvin mukavaa sellaista, mutta se on arkea. Me emme ole lomalla, emme millään kommunikaatiota rajoittavalla retriitillä, emmekä suorita huippusalaista tehtävää valtiolle. Siksi en oikein ymmärrä, kun minulle sanotaan, että soita/kirjoita/skypetä/tekstaa sitten kun sinulle sopii. Ei minulta Suomessa kyselty, milloin sopii ottaa yhteyttä, vaan soiteltiin ja kirjoiteltiin ihan rohkeasti, kun oli asiaa tai teki mieli vaihtaa kuulumisia. Ja niin pitääkin. Sekään ei ole selitys, ettei omassa elämässä tapahdu mitään erityistä kertomisen arvoista. Ei ole uutisia. Minun viime viikkojen suurin uutinen on se, että törsäsin törkeän summan upeaan, punaiseen pippurimyllyyn vaan siksi, että se tuntuu kädessä taivaalliselta. Ja koska se on niin pirun nätti.
Haluan kuulla, kuka sai viime viikolla ylinopeussakot. Kertokaa, kuka näki viikonlopun mökkireissulla jonkin metsäneläimen. Minua kiinnostaa, millainen vattusato pihan perän pensaissa on tänä vuonna ollut. Kehu, miten hyvän pihvin grillasit eilen terassilla, kun aurinko laski, hyttyset inisivät ja olut oli kylmää.
Minä voin aloittaa: Jatkoin vihdoin tällä viikolla Tampereella aloittamiani laulutunteja uuden opettajan johdolla. Peruspessimistin tavoin odotin pahinta, mutta yllätyin iloisesti – siis opettajan suhteen. Minua ei tulla näkemään Britain’s Got Talentin seuraavalla tuotantokaudella, mutta ainakin Tomi saa kämpän itselleen muutamaksi tunniksi parin viikon välein.
Television ja videovuokraamon puuttuessa Lovefilm.comin elokuvatarjonta ja lähes pelottavaa vauhtia laajeneva kirjasto tuottavat varsin mielekästä ajankulua arki-iltoina ja sateisina viikonloppuina. Tällä hetkellä sängyn vieressä odottelee Skotlannin kuningatar Mary Stuartin elämäkerta. Tomin puolelta kuuluvat ällistyksen, järkytyksen ja epäuskon älähdykset johtuvat Noam Chomskyn kokoelmasta Merirosvoja ja keisareita – kansainvälisen terrorismin kuvioita.
Keittiövarustelun hiljalleen jatkuessa ruuanlaitto on entistä mielekkäämpää. Laadukas ja perin edullinen kalatarjonta on saanut paistamaan, paahtamaan ja pilkkomaan eväkkään jos toisenkin. Olennaisimpia keittiöstä puuttuvia tarvikkeita on ihan tuiki tavallinen patalappu, jollaista on ilmeisen mahdoton näiltä lakeuksilta löytää. Se on lisätty Suomen reissun ostoslistaan. Tomin taannoin peräänkuuluttama juustohöylä on löytynyt ja samoin sellainen ”oikea” perunankuorimaveitsi, joka kulkee täällä nimellä Lancashire peeler. Ikkunalaudan yrttitarhassa vakituisen paikan ovat löytäneet basilika, persilja ja kotikadun kukkakojusta poimittu rosmariinipuu. Vaihtuvia vieraita ovat muun muassa korianteri ja ruohosipuli.
Siinäpä ne arjen keskeisimmät tällä hetkellä tässä kolkassa. Mitä sinulle kuuluu?
Haluan kuulla, kuka sai viime viikolla ylinopeussakot. Kertokaa, kuka näki viikonlopun mökkireissulla jonkin metsäneläimen. Minua kiinnostaa, millainen vattusato pihan perän pensaissa on tänä vuonna ollut. Kehu, miten hyvän pihvin grillasit eilen terassilla, kun aurinko laski, hyttyset inisivät ja olut oli kylmää.
Minä voin aloittaa: Jatkoin vihdoin tällä viikolla Tampereella aloittamiani laulutunteja uuden opettajan johdolla. Peruspessimistin tavoin odotin pahinta, mutta yllätyin iloisesti – siis opettajan suhteen. Minua ei tulla näkemään Britain’s Got Talentin seuraavalla tuotantokaudella, mutta ainakin Tomi saa kämpän itselleen muutamaksi tunniksi parin viikon välein.
Television ja videovuokraamon puuttuessa Lovefilm.comin elokuvatarjonta ja lähes pelottavaa vauhtia laajeneva kirjasto tuottavat varsin mielekästä ajankulua arki-iltoina ja sateisina viikonloppuina. Tällä hetkellä sängyn vieressä odottelee Skotlannin kuningatar Mary Stuartin elämäkerta. Tomin puolelta kuuluvat ällistyksen, järkytyksen ja epäuskon älähdykset johtuvat Noam Chomskyn kokoelmasta Merirosvoja ja keisareita – kansainvälisen terrorismin kuvioita.
Keittiövarustelun hiljalleen jatkuessa ruuanlaitto on entistä mielekkäämpää. Laadukas ja perin edullinen kalatarjonta on saanut paistamaan, paahtamaan ja pilkkomaan eväkkään jos toisenkin. Olennaisimpia keittiöstä puuttuvia tarvikkeita on ihan tuiki tavallinen patalappu, jollaista on ilmeisen mahdoton näiltä lakeuksilta löytää. Se on lisätty Suomen reissun ostoslistaan. Tomin taannoin peräänkuuluttama juustohöylä on löytynyt ja samoin sellainen ”oikea” perunankuorimaveitsi, joka kulkee täällä nimellä Lancashire peeler. Ikkunalaudan yrttitarhassa vakituisen paikan ovat löytäneet basilika, persilja ja kotikadun kukkakojusta poimittu rosmariinipuu. Vaihtuvia vieraita ovat muun muassa korianteri ja ruohosipuli.
Siinäpä ne arjen keskeisimmät tällä hetkellä tässä kolkassa. Mitä sinulle kuuluu?
17. heinäkuuta 2011
Tilkkutäkki
Jokohan olisi paikallaan taas katkaista hiljaiselo hetkeksi ja tehdä pieni yhteenveto edellisten kuukausien tapahtumista? Kivaa on ja kaikki on hyvin, palataan asiaan taas kolmen kuukauden jälkeen, heippa.
Kävin toukokuussa hyvästelemässä hyvin viisi kuukautta palvelleen Riihitien yksiön. Ajatuksena tukikohdan pitäminen Tampereella vaikutti hyvältä, mutta onhan sille rahalle muutakin käyttöä. Tämän myötä katosi toistaiseksi viimeinenkin konkreettinen side Suomeen. Parin-kolmen kuukauden sumusaarilla oleskelun jälkeen alkoi lopultakin tuntua siltä, ettei täällä olla vain lomalla käymässä, vaan elämässä (päivittäinen toimistolle raahautuminen on myös ollut vahva vinkki sen suhteen). Paluumatkalla tuli korkattua Lontoon viihdetarjonta myös populaarimusiikin osalta. The Garagessa oli tarjolla neljän bändin kattaus, josta tuli nautittua kaksi suullista Humanflyn ja maybeshewillin muodossa. Parhautta. Lokakuussa uudestaan. Marraskuussa olisi sitten tarjolla Amorphis.
Kesäkuussa oli tuo kaikkien brit... suomalaisten suosituin juhlapyhä eli juhannus. Toimistolla keskikesän juhlan järjestelyt lankesivat suomalaisten harteille. Ja hyvä niin. Suunnitelmat illan hauskanpidon suhteen olivat saada jo kuoliniskun, kun kiinteistön omistajapariskunnan toisen osapuolen huonot kokemukset suomalaisten juhlinnasta oli lähellä perua koko illanvieton. Neuvottelujen jälkeen takarajaksi annettiin iltaseitsemän. Jatkoneuvottelujen myötä lopulliseksi valomerkiksi päätettiin iltakymmenen, kun oli ensin saatu toimiston kaksi brittityöntekijää lupautumaan olemaan vastuussa äänentasosta sekä siivoamisesta. Koska kaikesta päätellen suomalaisiin ei vain voi luottaa.
Tarjolla oli naposteltavaa, kuten saksalaista makkaraa Lidlistä. Ja tietenkin vodkaa (Finlandia) pakastimesta (myönnettäköön, että taskulämmin Koskenkorva olisi tuonut tapahtumaan entistä ehomman vivahteen). Ohjelmavastaava-Taru oli työstänyt kolmeen joukkueeseen jaetulle toimistoväelle Suomi-aiheisen tietokilpailun. Oikeiden vastausten lisäksi pisteitä jaettiin myös vääristä, mutta oivaltavista vastauksista. Vähemmän tunnettu fakta on, että Suomen ainoa endeeminen nisäkäs on muumi. Visan kuva-osiossa oli tarkoitus "tunnistaa" enemmän tai vähemmän tunnettuja suomalaisia henkilöitä. Vastauksista päätellen mm. V-M Loirin habituksessa on jotain sarjamurhaajamaista.
Illan toisena ohjelmanumerona oli perinteistä saappaanheittoa. Osalle (allekirjoittaneelle) sektori osoittautui liian vaikeasti hahmotettavaksi eikä ollut kaukana, että tulevat otsikot olisivat saaneet kertoa Britannian ensimmäisestä kumisaappaalla tapetusta naishenkilöstä. Kiistän jyrkästi vodkatarjoilulla olleen mitään tekemistä asian kanssa. Sekä visan että saappaanheiton voittajat saatiin lopulta selville ja heidät palkittiin ruhtinaallisesti lakritsilla ja paketillisella Vaasan-näkkileipää.
Kesäkuun lopulla ehdittiin viettää aurinkoinen lauantai Guildfordissa. Puolen tunnin bussimatkan päässä oleva kaupunki on asukasluvultaan arviolta noin kaksi kertaa Farnhamin kokoinen kaupunki. Yhden iltapäivän perusteella esimerkiksi mahdollisuudet vaateostoksiin ovat eksponentiaaliset Farnhamiin verrattuna, ja kyllähän paikka monin verroin eläväisemmältä vaikutti. Auringonpaisteen sijaan vastaava käynti sadesäällä olisi toki voinut johtaa vaatimattompaan vaikutelmaan. Voisin kuvitella, että pitemmän päälle paikka tarjoaisi Farnhamia enemmän virikkeitä.
Toimistolla hommat jatkuvat melko entisellään. Osasta työtovereista on vähitellen paljastunut piirteitä, jotka saattaisivat saada rauhattomamman sielun harkitsemaan henkirikosta. Toistaiseksi moisilta on kuitenkin vältytty. Ennakkoon huhuttu suurehko vaihtuvuus työtntekijöiden keskuudessa on osoittautumassa todeksi, sillä reilun neljän kuukauden aikana on nyt kolmas henkilö ilmoittanut etsivänsä uusia haasteita muualta. Kaipuu kotitoimistoa kohtaan lienee ennallaan.
Luottamustoimirintamalla otin vastaan salibandyseuran Club Secretaryn toimen. Aluksi olisi tarkoituksena saada seuran pelaajien jäsenrekisteri ajan tasalle. Seuraava kausi alkanee lokakuussa. Pakko sanoa, että virallisia pelejä odottaa jo varsin innolla. Viikottaiset höntsyt ovat mukavia, mutta onhan pelit aina pelejä. Tarkoitus olisi myös saada vähän iskostettua taktisella puolella jotain järkeä pelaamiseen. Vipers on käsittääkseni Ison-Britannian ainoa salibandyseura, jolla on todellista junioritoimintaa ja noin puolet treeneissä käyvistä pelaajista ovatkin arviolta 15-17-vuotiaita. GBFUA:n ja seurojen välisen saippuaoopperan seuraaminen on ollut mielenkiintoista ja tuonut oman lisänsä koko lajiin. Se luultavasti ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta jääköön toiseen kertaan.
Kävin toukokuussa hyvästelemässä hyvin viisi kuukautta palvelleen Riihitien yksiön. Ajatuksena tukikohdan pitäminen Tampereella vaikutti hyvältä, mutta onhan sille rahalle muutakin käyttöä. Tämän myötä katosi toistaiseksi viimeinenkin konkreettinen side Suomeen. Parin-kolmen kuukauden sumusaarilla oleskelun jälkeen alkoi lopultakin tuntua siltä, ettei täällä olla vain lomalla käymässä, vaan elämässä (päivittäinen toimistolle raahautuminen on myös ollut vahva vinkki sen suhteen). Paluumatkalla tuli korkattua Lontoon viihdetarjonta myös populaarimusiikin osalta. The Garagessa oli tarjolla neljän bändin kattaus, josta tuli nautittua kaksi suullista Humanflyn ja maybeshewillin muodossa. Parhautta. Lokakuussa uudestaan. Marraskuussa olisi sitten tarjolla Amorphis.
Kesäkuussa oli tuo kaikkien brit... suomalaisten suosituin juhlapyhä eli juhannus. Toimistolla keskikesän juhlan järjestelyt lankesivat suomalaisten harteille. Ja hyvä niin. Suunnitelmat illan hauskanpidon suhteen olivat saada jo kuoliniskun, kun kiinteistön omistajapariskunnan toisen osapuolen huonot kokemukset suomalaisten juhlinnasta oli lähellä perua koko illanvieton. Neuvottelujen jälkeen takarajaksi annettiin iltaseitsemän. Jatkoneuvottelujen myötä lopulliseksi valomerkiksi päätettiin iltakymmenen, kun oli ensin saatu toimiston kaksi brittityöntekijää lupautumaan olemaan vastuussa äänentasosta sekä siivoamisesta. Koska kaikesta päätellen suomalaisiin ei vain voi luottaa.
Illan toisena ohjelmanumerona oli perinteistä saappaanheittoa. Osalle (allekirjoittaneelle) sektori osoittautui liian vaikeasti hahmotettavaksi eikä ollut kaukana, että tulevat otsikot olisivat saaneet kertoa Britannian ensimmäisestä kumisaappaalla tapetusta naishenkilöstä. Kiistän jyrkästi vodkatarjoilulla olleen mitään tekemistä asian kanssa. Sekä visan että saappaanheiton voittajat saatiin lopulta selville ja heidät palkittiin ruhtinaallisesti lakritsilla ja paketillisella Vaasan-näkkileipää.
Kesäkuun lopulla ehdittiin viettää aurinkoinen lauantai Guildfordissa. Puolen tunnin bussimatkan päässä oleva kaupunki on asukasluvultaan arviolta noin kaksi kertaa Farnhamin kokoinen kaupunki. Yhden iltapäivän perusteella esimerkiksi mahdollisuudet vaateostoksiin ovat eksponentiaaliset Farnhamiin verrattuna, ja kyllähän paikka monin verroin eläväisemmältä vaikutti. Auringonpaisteen sijaan vastaava käynti sadesäällä olisi toki voinut johtaa vaatimattompaan vaikutelmaan. Voisin kuvitella, että pitemmän päälle paikka tarjoaisi Farnhamia enemmän virikkeitä.Toimistolla hommat jatkuvat melko entisellään. Osasta työtovereista on vähitellen paljastunut piirteitä, jotka saattaisivat saada rauhattomamman sielun harkitsemaan henkirikosta. Toistaiseksi moisilta on kuitenkin vältytty. Ennakkoon huhuttu suurehko vaihtuvuus työtntekijöiden keskuudessa on osoittautumassa todeksi, sillä reilun neljän kuukauden aikana on nyt kolmas henkilö ilmoittanut etsivänsä uusia haasteita muualta. Kaipuu kotitoimistoa kohtaan lienee ennallaan.
Luottamustoimirintamalla otin vastaan salibandyseuran Club Secretaryn toimen. Aluksi olisi tarkoituksena saada seuran pelaajien jäsenrekisteri ajan tasalle. Seuraava kausi alkanee lokakuussa. Pakko sanoa, että virallisia pelejä odottaa jo varsin innolla. Viikottaiset höntsyt ovat mukavia, mutta onhan pelit aina pelejä. Tarkoitus olisi myös saada vähän iskostettua taktisella puolella jotain järkeä pelaamiseen. Vipers on käsittääkseni Ison-Britannian ainoa salibandyseura, jolla on todellista junioritoimintaa ja noin puolet treeneissä käyvistä pelaajista ovatkin arviolta 15-17-vuotiaita. GBFUA:n ja seurojen välisen saippuaoopperan seuraaminen on ollut mielenkiintoista ja tuonut oman lisänsä koko lajiin. Se luultavasti ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta jääköön toiseen kertaan.
1. heinäkuuta 2011
PerusSuomi Tour 2011 – Edustajat tavattavissa seuraavilla paikkakunnilla
Tampere 24.-26.8.
Ikaalinen 26.8. (Ristola)
Padasjoki/Sumioisjärven ranta 27.-28.8. (Ristola)
Tampere 28.8. (Ristola)
Hattula 26.-28.8. (Alin)
Hattula/Hämeenlinna 29.-31.8.
Lappeenranta 31.8.-1.9.
Kotka 1.-4.9.
11. kesäkuuta 2011
Tällainen on farnhamilainen
Haluan heti kärkeen ilmoittaa, että seuraavat luonnehdinnat ovat puhtaasti subjektiivisia, täysin oman maailmankatsomukseni värittämiä ja perustuvat lähes yksinomaan ulkopuolisen tarkkailijan havaintoihin ja niistä syntyneisiin mielikuviin. Ne ovat myös kärjistettyjä, karrikoituja ja paikoin raskaalla telalla väritettyjä. Ytimessä piilee kuitenkin totuuden siemen. Aion nimittäin piirtää karkean kuvan farnhamilaisesta, tuosta eksoottisesta kanssaeläimestä, jonka elinpiiriin astuimme kolme ja puoli kuukautta sitten.
Farnhamilainen on valkoinen – kyllä, juuri siinä poliittisesti epäkorrektissa mielessä. Hän ei ole oikeastaan koskaan musta, ani harvoin aasialainen. Jos hän on onnekas, hänen sukunsa tulee Ranskasta – periaatteessa mikä tahansa eurooppalainen syntyperä on parempi kuin brittiläinen.
Farnhamilainen on noin neljäkymmentävuotias, paitsi silloin kun hän on taidecollegen oppilas, jolloin hän ei oikeastaan ole ehta farnhamilainen ensinkään. Hänellä on 1,8 lasta, jotka kuljetetaan kouluun kaupungin ulkopuolelle. Hän työskentelee itsekin kaupungin ulkopuolella ja kulkee sinne omalla, uudehkolla, kunnioitettavanmerkkisellä autollaan. Hän äänestää konservatiiveja ja tukee päättäviä paikalliselimiä, jotka kaupungin imagoa suojellakseen estävät monikansallisten hampurilaisketjujen pesiytymisen lintukotoonsa.
Farnhamilainen asuu linnan kupeessa autuaasti uinuvan kotikaupunkinsa liepeillä, jonne eivät kuulu kirkon eivätkä kaupungintalon kellonlyömät. Kerran viikossa tuo keskiluokkainen perheenisä tai -äiti vetää jäteastiat kadulle jäteauton tyhjennettäväksi ja jutustelee samalla aidan yli naapurinsa kanssa. Hän on nimittäin asunut kaupungissa hyvän tovin, kenties koko ikänsä, ja tuntee monia kaltaisiaan. Hän ei vahingossakaan eksy naapurikaupunkiin, jota leikkisästi kutsuu Aldershitiksi.
Farnhamilainen ruokailee viisi kertaa päivässä. Aamiaisella nautitaan ennalta arvattavasti munia ja pekonia, paitsi jos farnhamilainen on nuori ja muodikas, jolloin aamiainen on paahdettu bagel. Seuraava ateria on ennen puoltapäivää nautittava elevensies, jonka sisältö on toistaiseksi jäänyt mysteeriksi. Seurailemme tilannetta. Lounaan aika on suomalaisittain varsin myöhään, vasta yhden, kahden tienoilla iltapäivällä. Iltapäivän suosituin eväs on kolmioleipä. Neljäs ateria on tietenkin viiden korvissa nautittu tea, johon ei tietenkään välttämättä sisälly teetä laisinkaan. Farnhamilaisen tea voi olla tuhti lämmin ruoka. Tean kanssa päivän pääaterian tittelistä kisaa dinner, joka nautitaan myöhemmin illalla.
Farnhamilainen nauttii lounaansa ja dinnerinsä verrattain usein ulkona. Niin usein, että alkuviikon iltana ravintolan nurkkapöytään eksyvä muukalainen ei pistä silmään turistina, koska ympäröivistä pöydistä jopa puolet saattavat täyttyä ulkoruokinnasta nauttivista paikallisista. Todellinen kuhina valtaa ravitsemusliikkeet viikonloppuna, jolloin farnhamilainen kokoaa samanmieliset lajitoverinsa ympärilleen ja täyttää kiusalliset hiljaisuudet ruualla, teräväpiirtojalkapallolla tai halvalla viinillä ja lagerilla.
Vapaa-ajallaan farnhamilainen harrastaa kevyttä liikuntaa, ulkoiluttaa koiraansa ilman hihnaa Farnham Parkissa ja tervehtii puistossa ohikulkevia ventovieraita. Elokuvateatterin puutteessa farnhamilainen joutuu tyytymään kulttuurinnälässään uniikkeihin valokuvanäyttelyihin, intiimeihin elävän musiikin iltoihin ja kokeilevaan itsensä kehittämiseen, kuten Cliven Ukulele-workshopiin.
Farnhamilainen, tuo konservatiivisen Kaakkois-Englannin läntisen raja-alueen pioneeri, saarivaltion tiheään kansoitetun etelän urhea patriootti. Ihminen.
19. toukokuuta 2011
11+1 Reasons to Love Farnham
1. I’m going to be boring and start with safety. During our stay (which is almost 12 weeks so far) I have never felt unsafe here. The town is quiet after 9 PM and you can leave your windows open during the day.
2. The sales people in the supermarket always ask how you are and strike up a conversation. The topics covered so far are the weather (well, duh), Finnish licorice, flowers, Easter, my hair colour, my high-heeled shoes, grapefruit’s effects on high blood pressure and Urho Kekkonen.
3. Random strangers look each other in the eye and greet in the park and sometimes even on the street. It took some time to realise that they are not mad nor do they want anything from me.
4. There are cats on our way to the supermarket. Or on our way anywhere. They are not common enough to be commonplace (as if cats ever could be), but a frequent enough sight to help deal with the horrible feeling of missing my two kitties.
5. Oxfam Books & Music store, which is a charity shop selling second hand books and records for a couple of quids a pop. The regular Saturday visit results in 4-5 new books in our living room which is still lacking a bookshelf.
6. The abundance of nice restaurants and the fact that people actually eat outside the home. Even on weekdays. And after a second visit (or sometimes the first one) the barkeep or waiter remembers you. The corner pub is Nelson Arms.
7. When every other shop closes no later than 5.30 PM, the wine shop directly across the street is open every day at least till 8 PM, 9 PM on Fridays and Saturdays. The sales team of two people already knew where we lived when we first visited the store and they occasionally wave at us when we are sitting by the kitchen window.
8. You can walk everywhere and London is an hour’s train ride away.
9. The variety of markets and fairs in a month for such a small town is astonishing. At the book fair you can have a spirited but amiable argument with an antiquarian over the supposed bigotries and prejudices of Jeremy Clarkson. At farmers’ market you can taste ales, enjoy a freshly made Angus beef burger al fresco or meet the mayor!
10. You can bring alcoholic beverages into the large auditorium that serves as a cinema once a week.
11. There’s a guitar shop. I don’t play the guitar, thus have no use for the shop, but I do adore the fact that the town has a fairly large shop dedicated only to selling guitars and related paraphernalia.
+1 The St. Andrew’s Church bell tolls every fifteen minutes – very handy if you are lying awake at night wondering what time it is but too lazy to pick up the mobile phone (which serves as an alarm clock). The bell gives a jingle of some sort every quarter-hour, but when it’s xx.00, you can count the strokes and, voilà, you have the time.
2. The sales people in the supermarket always ask how you are and strike up a conversation. The topics covered so far are the weather (well, duh), Finnish licorice, flowers, Easter, my hair colour, my high-heeled shoes, grapefruit’s effects on high blood pressure and Urho Kekkonen.
3. Random strangers look each other in the eye and greet in the park and sometimes even on the street. It took some time to realise that they are not mad nor do they want anything from me.
4. There are cats on our way to the supermarket. Or on our way anywhere. They are not common enough to be commonplace (as if cats ever could be), but a frequent enough sight to help deal with the horrible feeling of missing my two kitties.
5. Oxfam Books & Music store, which is a charity shop selling second hand books and records for a couple of quids a pop. The regular Saturday visit results in 4-5 new books in our living room which is still lacking a bookshelf.
6. The abundance of nice restaurants and the fact that people actually eat outside the home. Even on weekdays. And after a second visit (or sometimes the first one) the barkeep or waiter remembers you. The corner pub is Nelson Arms.
7. When every other shop closes no later than 5.30 PM, the wine shop directly across the street is open every day at least till 8 PM, 9 PM on Fridays and Saturdays. The sales team of two people already knew where we lived when we first visited the store and they occasionally wave at us when we are sitting by the kitchen window.
8. You can walk everywhere and London is an hour’s train ride away.
9. The variety of markets and fairs in a month for such a small town is astonishing. At the book fair you can have a spirited but amiable argument with an antiquarian over the supposed bigotries and prejudices of Jeremy Clarkson. At farmers’ market you can taste ales, enjoy a freshly made Angus beef burger al fresco or meet the mayor!
10. You can bring alcoholic beverages into the large auditorium that serves as a cinema once a week.
11. There’s a guitar shop. I don’t play the guitar, thus have no use for the shop, but I do adore the fact that the town has a fairly large shop dedicated only to selling guitars and related paraphernalia.
+1 The St. Andrew’s Church bell tolls every fifteen minutes – very handy if you are lying awake at night wondering what time it is but too lazy to pick up the mobile phone (which serves as an alarm clock). The bell gives a jingle of some sort every quarter-hour, but when it’s xx.00, you can count the strokes and, voilà, you have the time.
11. toukokuuta 2011
Floristinen ihme Farnhamissa
Viikot ovat vierähtäneet niin vikkelästi, että tuntuu kuin vasta hetki sitten olisi hytissyt keskellä Tampereen talvea, viltin alla kääntelemässä aikuisviihdettä. Toisaalta on ehtinyt jo ihmetellä monia asioita täällä ”suuressa” maailmassa. Vaikka sarkasmi on niin muodikasta, ajattelin jatkossa kertoilla enemmän asioista, jotka ovat ilahduttaneet. Ihan pienistä asioista. Kuten kestävimmistä leikkokukista, joita olen koskaan maljakossani ihaillut.
Kun viikko omassa kodissa oli takana, eikä kahvinkeitin ollut vielä löytänyt tietään tänne, päätin lämpimänä sunnuntaiaamuna kävellä parin korttelin päähän katsomaan, saisinko kupin kuumaa Starbucksista (joo joo, megaketjut on pahasta, mutta sunnuntaiaamuna Farnhamissa se on varmin vaihtoehto). Matkalla keksin poiketa myös lähikaupassa ostamassa The Sunday Times -sanomalehden, joka on niin massiivinen, että saisi päälle pudotessaan hengiltä vaikka pienen pupun.
Lehtihyllyn vieressä velloi leikkokukkien meri. Laskin pikaisesti mukaani kaappaamani kolikot ja totesin, että kahvi- ja lehtirahan jälkeen jäisi 3,15 puntaa kukkiin. Ainoa mahdollisuus oli kimppu pitkävartisia valkoisia leikkokrysanteemeja, jotka maksoivat 2,99. Punnitsin kimppua kädessäni, kun näin kääremuovissa laatutakuun: ”Guaranteed to last at least seven days”. Kaupat tuli. Alle kolmella punnalla kimppu pitkiä leikkokukkia viikoksi. Paholaiskahvilassa käytyäni palasin siis kotiin varsin tyytyväisenä, höyryävä kahvimuki kädessä ja lehtijätti ja kukkakimppu toisella käsivarrella.
Vaasin puutteessa panin kukat korkeaan lasiin ja keittiön pöydälle. Tulipa niistä hyvä mieli. Tunsin tehneeni hyvän – vaikkakin hieman turhamaisen – ostoksen. Enpä arvannutkaan… Viikon kuluttua krysanteemit kukkivat yhtä terhakkoina kuin ostohetkellä. Kerrankin lupaus tuotteesta ei ollut pettänyt. Kun oli jälleen viikko vierähtänyt, kukat kukkivat yhä kuin viimeistä päivää. Paitsi että niiden viimeinen päivä ei näyttänyt tulevan koskaan.
Kun heräteostoksestani oli kulunut jo yli kolme viikkoa, kukat eivät olleet muuttuneet miksikään. Kyynisempi olisi epäillyt jo tekokukiksi. No myönnettäköön, hypistelin minäkin varsia ja lehtiä varmistuakseni, etteivät ne ole muovia. Jos olivat, kyseessä on pitkälle kehitetty tekokukkateknologia. Jonkinlainen keinotekoinen kapillaari-ilmiö on nimittäin sitten saatu aikaan, niin runsaasti ne vettä imivät.
Neljäs viikko oli jo pitkällä, kun muutaman kukinnon terälehtien reunat alkoivat hieman kellastua. Pari päivää annoin kimpun vielä sinnitellä, kunnes lopulta viime viikon lopulla päästin sen kärsimyksistään. Vielä roska-astiaan painuessaankin kukkavihko oli uhkeampi kuin moni suomalaisen marketin ämpärissä näkemäni.
Viikon olen nyt punninnut uuden kimpun ostoa, mutta vähän jännittää, jos edellinen olikin jokin friikki. Floristinen ihme, joka ei toistu. En ehkä kestäisi sitä pettymystä. Toisaalta Farnhamin kaltaisessa kaupungissa epävarmuus kukkakimpun eliniän pituudesta saattaa olla kuukauden suurin jännityksen aihe. Ja hyvä niin.
Kun viikko omassa kodissa oli takana, eikä kahvinkeitin ollut vielä löytänyt tietään tänne, päätin lämpimänä sunnuntaiaamuna kävellä parin korttelin päähän katsomaan, saisinko kupin kuumaa Starbucksista (joo joo, megaketjut on pahasta, mutta sunnuntaiaamuna Farnhamissa se on varmin vaihtoehto). Matkalla keksin poiketa myös lähikaupassa ostamassa The Sunday Times -sanomalehden, joka on niin massiivinen, että saisi päälle pudotessaan hengiltä vaikka pienen pupun.
Lehtihyllyn vieressä velloi leikkokukkien meri. Laskin pikaisesti mukaani kaappaamani kolikot ja totesin, että kahvi- ja lehtirahan jälkeen jäisi 3,15 puntaa kukkiin. Ainoa mahdollisuus oli kimppu pitkävartisia valkoisia leikkokrysanteemeja, jotka maksoivat 2,99. Punnitsin kimppua kädessäni, kun näin kääremuovissa laatutakuun: ”Guaranteed to last at least seven days”. Kaupat tuli. Alle kolmella punnalla kimppu pitkiä leikkokukkia viikoksi. Paholaiskahvilassa käytyäni palasin siis kotiin varsin tyytyväisenä, höyryävä kahvimuki kädessä ja lehtijätti ja kukkakimppu toisella käsivarrella.
Vaasin puutteessa panin kukat korkeaan lasiin ja keittiön pöydälle. Tulipa niistä hyvä mieli. Tunsin tehneeni hyvän – vaikkakin hieman turhamaisen – ostoksen. Enpä arvannutkaan… Viikon kuluttua krysanteemit kukkivat yhtä terhakkoina kuin ostohetkellä. Kerrankin lupaus tuotteesta ei ollut pettänyt. Kun oli jälleen viikko vierähtänyt, kukat kukkivat yhä kuin viimeistä päivää. Paitsi että niiden viimeinen päivä ei näyttänyt tulevan koskaan.
Kun heräteostoksestani oli kulunut jo yli kolme viikkoa, kukat eivät olleet muuttuneet miksikään. Kyynisempi olisi epäillyt jo tekokukiksi. No myönnettäköön, hypistelin minäkin varsia ja lehtiä varmistuakseni, etteivät ne ole muovia. Jos olivat, kyseessä on pitkälle kehitetty tekokukkateknologia. Jonkinlainen keinotekoinen kapillaari-ilmiö on nimittäin sitten saatu aikaan, niin runsaasti ne vettä imivät.
Neljäs viikko oli jo pitkällä, kun muutaman kukinnon terälehtien reunat alkoivat hieman kellastua. Pari päivää annoin kimpun vielä sinnitellä, kunnes lopulta viime viikon lopulla päästin sen kärsimyksistään. Vielä roska-astiaan painuessaankin kukkavihko oli uhkeampi kuin moni suomalaisen marketin ämpärissä näkemäni.
Viikon olen nyt punninnut uuden kimpun ostoa, mutta vähän jännittää, jos edellinen olikin jokin friikki. Floristinen ihme, joka ei toistu. En ehkä kestäisi sitä pettymystä. Toisaalta Farnhamin kaltaisessa kaupungissa epävarmuus kukkakimpun eliniän pituudesta saattaa olla kuukauden suurin jännityksen aihe. Ja hyvä niin.
24. huhtikuuta 2011
It's Alive!
Olen ensimmäisten joukossa valmis myöntämään, että työelämä ei ole koskaan suuremmin allekirjoittanutta houkutellut. Kun tie vuodenvaihteessa 06-07 johti av-käännösalalle, oli kuin joku olisi sytyttänyt valot. Jos keskitytään siihen yrittäjän vapauteen tehdä töitä "silloin, kun huvittaa" ja unohdetaan 22 kuukauden yrittäjyyttä säestänyttä huonoa työtilannetta (jonka korjaamiseksi olisi todennäköisesti voinut tehdä enemmänkin), niin olihan se hienoa aikaa. Varsin isolta tuntui aiemmin ajatus siirtymisestä palkkatöihin ja elämään rytmissä, joka suurelle osalle muuta maailmaa on ollut tavallista. Fakta kuitenkin on, että eihän asian konkretisoiduttua muutto Englantiin missään vaiheessa ollut kovinkaan kyseenalaisena.
Aika lentää ja kirjoittaminen vaatii ponnisteluja. Elossa, vaikka blogista voisi muutakin päätellä. Viikonlopun jälkeen on takana kaksi kuukautta saarivaltiota ja perinteisiä työaikoja. Taakse ovat jääneet ratkiriemukkaat sanaleikit sekä historialliset dokumentit. Tilalle ovat toistaiseksi tulleet metsäkoneet ja vuosikertomukset. Voi riemua. Takana on toimisto oman sohvan nurkassa ja tilalla on ~20 hengen yhteistyötilat. Voi riemua. Tarkoitus ei ole valittaa. Huonomminkin voisi olla. Toistaiseksi toimiston kanssapuurtajat eivät ole satunnaisten lastenleikkiensä (pancake race, pääsiäismunien piilotus), tai haahuilevan pomon lisäksi saaneet verenpainetta liiaksi kohoamaan. Tyytyväinen on oltava siihen, että toistaiseksi on suuremmilta kiireiltä vältytty ja työt ovat pysyneet toimistolla kutakuinkin toimistotuntien sisällä ja jääneet sinne, kun oven on takanaan päivän päätteeksi sulkenut. En minä silti nelipäiväistä työviikkoa vastustaisi. Pääsiäisiä voisi olla useamminkin.
Muuta kuin töitä? Olen havainnut, että muun muassa eräs Lontoo onkin käytännössä tuossa vieressä. Which is nice. On mukavaa katsella tapahtumakalentereita tai miettiä tekemisiään, kun aikaa on enemmänkin kuin minuuttiaikataulutettu pitkä viikonloppu, johon on saatava mahtumaan kaikki mahdollinen ja vaikka tuo yksi museo vielä päälle. Ja vaihtoehtojahan on. Tuota ei kuitenkaan taida saada RPO:n säestämänä. Paikallisessa linnassa vierailuunkin meni vain kaksi kuukautta.
Olikohan täällä muuta nähtävää? En usko meneväni aivan metsään, jos arvaan yhden lähiviikonlopun sisältävän pikku bussimatkan paikalliseen panimoon.
Keittiö ja makuuhuone on kalustettu, punaviinit halvoiksi havaittu ja paikallinen sählyjengi häikäisty. Päätän raporttini täältä tähän.
31. maaliskuuta 2011
Tilaa:
Kommentit (Atom)