I heart Farnham

Perjantaina lähdin hieman tavallista aikaisemmin töistä ja hyppäsin erään työkaverini kanssa junaan kohti Lontoota. Päämäärämme oli Greenwich, O2 Arena; ”The Greatest Venue of the World”, kohtalaisen itsevarman mainoslauseen mukaan. Aloitimme viikonlopun musiikkipläjäyksellä, josta vastasivat lämppärinä Tegan and Sara, kanadalainen indie folk -duo, ja pääesiintyjänä The Killers, lasvegasilainen bändi, jonka britit ovat lähes adoptoineet omakseen. Väljyydellään ja toimivuudellaan positiivisesti yllättänyt mega-areena jäi taakse ennen puolta yötä, kun kiirehdimme viimeiseen junaan kohti Farnhamia. Hyvästellessäni kaverini Farnhamin aseman kulmalla eräs toinen, vasta kaupunkiin muuttanut työtoveri ilmestyi paikalle. Hän oli tullut noutamaan samalla junalla saapunutta tyttöystäväänsä. Kävelimme porukalla alle kymmenen minuutin matkan keskustaan – minä, Tomi, tämä työtoveri ja hänen tyttöystävänsä. En tiedä, yrittikö miekkonen vaikuttaa suuren maailman mieheltä tyttönsä edessä vai oliko hän vain tottunut ja myös mieltynyt isompiin ympyröihin, mutta tuon lyhyen kävelymatkan aikana hän ehti todeta useampaan kertaan ensimmäisellä vierailulla olleelle tyttöystävälleen, ettei Farnhamissa ole mitään nähtävää, tehtävää eikä koettavaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia yhteisen viikonlopun varalle, sillä tässä tuppukylässä nyt vain ei ollut mitään, minkä vuoksi poistua asunnosta.

Aavistuksenomainen kireys leukaperissä, kulmakarvojen väliin hitaasti piirtyvä ura, päänahassa kihinänä tuntuva tuohtumishiki. Tulkitsin ne ensin vain ihmisärtymykseksi. Olen helposti ärsyyntyvää tyyppiä ja useimmiten sen ärsyyntymisen saavat aikaan rasittavat ihmiset. Elämäni olisi varmasti helpompaa ja stressittömämpää, jos pinnani olisi kevlaria, teflonia tai jotakin muuta kulutusta ja iskuja kestävää materiaalia. Olen kuitenkin näin neljänkympin lähestyessä oppinut antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään sen, että kaikkia särmiään ei vain ihmiselon aikana ehdi hioa ja että on parasta hyväksyä tosiasiat. Purin siis hammasta, toivotin hyvät yöt, menin kotiin ja nukahdin tyytyväisenä mieheni kainaloon.

Lauantai valkeni helmenharmaana ja edessä siinsi viikonloppu vailla sitoumuksia. Parhautta. Aamupalan jälkeen kahvia ja ruokaohjelmia, toisella jalkapalloa ja vakioveikkausta. Vieri vieressä sohvalla. Vapaan lauantaipäivän rituaaliin kuuluu usein ruokaostokset, joten lähdin ulos ostoslista takataskussa. Kotikadun päässä kukkakauppias toivotti hyvät päivät ja kysyi mitä kuuluu, seuraavalla kadunpätkällä vihanneskauppias kyseli, mitä ajattelin valmistaa ostamistani punajuurista, marketissa kassalla työskentelevä eläkeläismies kyseli, joko olen hankkinut kanta-asiakaskortin, kuten hän viimeksi suositteli. Saisin sillä hyviä etuja, kun käyn niin usein kyseisessä kaupassa.

Sunnuntaina paremman puoliskon lähdettyä urheilemaan istahdin lähipubin aurinkoiselle seinustalle nauttimaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa. Vaihdoin muutaman sanan viereiseen pöytään istahtaneen naisen kanssa, neuvoin turistipariskunnan seuraavaan pubiin, josta saisi lounasta ja rapsuttelin päivänpaistattelun lomassa tutun harmaahapsisen papan pikkukoiraa.

Homma alkoi valjeta. Työkaverin perjantainen jupina Farnhamin surkeudesta ärsytti, koska olen kotiutunut. Mieleeni tuli kohtaus eräästä Sinkkuelämää-jaksosta, jossa Carrie kuvailee New Yorkia poikaystäväkseen ja ulkopaikkakuntalaisen luonnehdittua kaupunkia likaiseksi ja meluisaksi toteaa ”I can’t have nobody talkin’ shit about my boyfriend”. Tehdään nyt selväksi, että globaalissa kivi-paperi-sakset-pelissä Suomi voittaa aina Englannin ja Tampere Farnhamin (ja kaikki muutkin – paitsi Hattulan), mutta jossain määrin tästä pikkukylästä on tullut vähintään salarakas, jonka parjaamista en katso hyvällä. Aika jännä. Puolisentoista vuotta siihen meni.

Toimijat - kehittykää!

Syksyllä monet yritykset ja konsernit väsäävät henkilöstö- ja asiakaslehtiä. Jokainen lehti yrittää epätoivon vimmalla valaa uskoa paremmasta tulevasta, vaikka yritys olisi juuri julkaissut lehdistötiedotteen yt-neuvotteluista. Oikeastaan kaikkien näiden lehtien tekstit olisivat keskenään vaihdeltavissa kuin kiiltokuvat vain yrityksen nimeä vaihtamalla. Yhteistä niille on myös se, että tekstejä kirjoittavat johtavassa asemassa olevat henkilöt, jotka eivät osaa suomea. Jotkut pomomiehet ovat kerta kaikkiaan niin kosmopoliitteja, että päättävät kirjoittaa sanottavansa englanniksi. Tämä hengentuotos sitten lähetetään käännöstoimistoon suomennettavaksi, koska lehdestä tehdään kaksikielinen. Tulos on se, että ”ännännettä” yrityslehtitekstiä kääntävä kielenammattilainen tihrustaa melkein itkua yrittäessään tulkita vääriä viittaussuhteita, verbittömiä lauseita, myötähäpeää aiheuttavia muka-nokkeluuksia sekä suomenkielisen tekstin anglismeja tai siinä pahimmassa tapauksessa näennäisesti englanniksi kirjoitetun tekstin läpi kuultavia, suomelle idiomaattisia sanontoja. Tässä TOP 5 yritystekstien annista käänteisessä järjestyksessä:

5. ”Kehittyä” ja ”kehittää” ja kaikki näiden johdannaiset. Kun tulosta ei tule ja porukkaa potkitaan pellolle sitä mukaa kuin aamulla työpaikalle tulevat, on pakko vakuuttaa jäljellä oleville sekä liikekumppaneille, että yritys panostaa kehitykseen. Toimintamalleja kehitetään, tuotekehitys nyt on aivan itsestään selvä asia, myös johtamismalleja kehitetään, ja siinä samalla työntekijät kehittyvät. ”Henkilöstöpolitiikan kehittäminen” saa aivan uudet eufemistiset ulottuvuudet, kun sillä kehuskeleva yritys ilmoittaa samalla viikolla irtisanovansa satoja työntekijöitä.

4. ”Voimavara” Voimavaroja kehitetään ja ne kehittyvät. Henkilöstö on yrityksen voimavara. Yrityksen voimavara on sen arvot. (Lähes hengiltä puristettu, väärinymmärretty ja kaltoin kohdeltu ”arvo” olisi muuten ollut tällä listalla, jos sen ahdingosta ei olisi juuri viime viikolla kirjoitettu Helsingin Sanomissa.) Ymmärrän, että yritysteksteissä halutaan viljellä positiiviselta kuulostavia sanoja, eikä sellaisia kuin ”taantuma”, ”inflaatio” ja ”kriisi”, mutta joku tolkku sentään pitäisi olla. Jos mikä tahansa voi olla yrityksen voimavara, sana kärsii inflaation, kääntäjä ajautuu kriisiin ja tekstin taso taantuu.

3. ”Toimija” Voisin kirjoittaa tähän perään vain [blank]. Yritän avata tämän sanan tälle listalle joutumisen perusteita, mutta ei irtoa mitään. Se siis on aivan oikeutetusti listalla, mutta ei siitä ole mitään sanottavaa. Se mykistää. Substantiivi, jonka on ilmeisesti tarkoitus kuulostaa jotenkin aktiiviselta, mutta kaikessa epämääräisyydessään se on niin passiivinen kuin voi olla. Pahinta on se kun ”toimijat toimivat”. Ja uskokaa pois, sitä tapahtuu aivan liian usein. Tai ainakin siitä kirjoitetaan aivan liian usein.

2. ”Vuorovaikutus” Jos joku on päässyt tekstissä tähän saakka, hän ehkä ajattelee, että mitä vikaa vuorovaikutuksessa on. Ei mitään. Ei kehittymisessäkään mitään vikaa ole. (Toimijoissa ja niistä puhumisessa on, mutta yritän päästää siitä jo irti.) Vuorovaikutuksesta lukeminen joka kappaleessa vain saa oksennuksen maun suuhuni. Tositarina: Erään suuryrityksen koulutustekstissä kerrottiin, että vuorovaikutus on interaktiivista. Älä, eihän. Suomeksi lause ”vuorovaikutus on interaktiivista” saattaa solahtaa hajamielisen lukijan suodattimen läpi, mutta koetapa kääntää se englanniksi. Aivan. Jos lukisin TYKY-koulutuksessa opintovihkosesta lauseen ”Interaction is interactive”, en jäisi odottelemaan niitä potkuja.

1. Suosikkini syksyn yritysmateriaalista on kokonainen lause koulutusoppaasta, jossa kerrotaan, miten toimija voi kehittää vuorovaikutustaan. Oppaan ykkösohje olkoon tämän tuskailun loppukevennys kuin kymppiuutisissa konsanaan: ”Mikäli olet poissaolevan näköinen, kerro siitä avoimesti muille.”

Saanen esitellä: Raj Angus Zorbas

Tervetuloa Farnhamin kunnianhimoisimpaan kokeelliseen keittiöön. Tänään heitämme jälleen kulinaristiset ennakkoluulot roskakoriin, kun fuusioiloittelussa kohtaavat kolmen eri maan perusherkut. Annoksen perusta on intialainen naan, joka tuntuu olevan briteille varsin suunmukaista – kunhan sitä ei tarjota aamupalalla. Oh dear! Englantilaista pubimurkinaa edustaa aberdeenilainen naudanjauhelihapihvi, joka piiloutuu minttunaamariin ja toivoo siten menevänsä lampaasta. Syykin tähän selviää lisukkeista. Naan ja nauta nimittäin kruunataan suolaisen suloisella fetalla ja kokin omin pikku kätösin sekoittelemalla tsatsikilla. Pöllömpikin arvaa jo, että askartelun tavoitteena on fetapurilainen naanleivällä.

Tässä vaiheessa joku arvattavasti kyseenalaistaa kokin nerokkuuden ja kysyy, miksei naanleivän sijaan käytetä pitaa ja naamiaisia leikkivän naudan sijaan aitoa lampaanlihaa ja tehdä kokonaan kreikkalaista purilaista. Tähän on monia syitä. Ensinnäkin sous chef preferoi naanleipää. Toiseksi kreikkalaisuus ei ole nyt kovin muodikasta… Ja kolmanneksi pakastimessa sattui olemaan paketti naudanlihapihvejä.

Ensin tehdään tsatsiki maustumaan jääkaappiin, jotta se ehtii fetäytyä. Kreikkalaiseen kurkkusalaattiin tarvitaan:



kreikkalaista jogurttia
kurkkua
valkosipulia
oliiviöljyä
minttua
mustapippuria
suolaa
(sitruunaa)

Kurkku raastetaan karkeaksi raasteeksi, josta tiristellään ylimääräinen neste pois. Valkosipulinkynnet – maun mukaan, täällä laitetaan kaksi – silputaan veitsellä. Käyttäköön puristinta ken tahtoo, itse suosin terävää veistä. Siitä puheen ollen: Jos Joulupukki lukee tätä, haluaisin lahjaksi samanlaisen Fiskarsin kokkiveitsen, joka nyt majailee jossakin tammelalaisen varastokopin uumenissa. Sitten voisin heittää tällä Prestigen hengenvaarallisen tylsällä puukolla vesilintua. Hmm. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa noin raa’alta.

Silputaan niin paljon minttua kuin hermot ja veitsi kestävät ja sekoitetaan yrttisilppu valkosipulin ja kurkun seuraksi jogurttiin. Viimeistellään sörsseli mustapippurilla ja merisuolalla. Täällä Linnakadun krouvissa puristamme joukkoon myös hieman sitruunaa, koska sous chefillä on lähes pakkomiellettä lähentelevä kiintymys tuohon happamaan hedelmään. Peitellään tsatsiki jääkaapin kylmään tasaantumaan.


Nyt seuraa brutaalein vaihe. Hajotamme valmiiksi muotoillut Aberdeen Angus -pihvit atomeiksi, tai ainakin irtonaiseksi jauhelihaksi, ja sekoitamme joukkoon silputtua minttua. Eikä pidä unohtaa tuoretta mustapippuria, koska se on pääkokin lempimauste. Sitä paitsi hienon pippurimyllyni käyttäminen on niin kovin miellyttävää. Lopuksi muotoilemme mintulla tahritun naudan uudelleen neljäksi pihviksi ja voilà! Nauta on kreikkalaistettu.

Ei siis muuta kuin levy kuumaksi ja nokare voita pannuun. Nostellaan valelampaat teflonille – koska valurautaa ei vielä talossa ole – ja annetaan tiristä. Tällä välin halkaisemme söpöt pienet naanleipäkiekot ja nostamme ne esilämmitetyn uunin ritilälle. Käännetään huijauslammas toiselle kyljelleen, murennetaan odotellessa feta ja viipaloidaan myös vähän sipulia. Sillä onnettomalla Prestigellä, joka jokaisella kädenliikkeellä odottaa tilaisuutta lipsahtaa ja viiltää sormeen rosoisen vekin.


Tämä monikulttuurinen makujen potpuri kootaan seuraavalla tavalla: Nostetaan lautaselle uunissa lämmennyt, halkaistu naanleipänen, ujutetaan sen syliin väärennetty lammaspihvi, jonka päälle ripotellaan murennettua fetaa. Viimeistellään annos parilla ruokalusikallisella tsatsikia sekä maun mukaan sipulilla ja tomaattisalaatilla. Tomaattisalaatti on tässä annoksessa oikeastaan röyhkeä tunkeilija, mutta koska kammoksun ruuan pois heittämistä, silppusin kurttuisiksi menneet kirsikkatomaatit ja maustoin ne yksinkertaisesti oliiviöljyllä, merisuolalla, sokeririppusella ja tietenkin mustapippurilla.

Mitä palanpainikkeisiin tulee, Linnakadulla ei juoda Retsinaa. En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi tehdä itselleen sellaista väkivaltaa. Olosuhteiden pakosta (”pakko” tarkoittaa tässä yhteydessä Sainsburyn Marques de Monistrol -tarjousta) täällä nautitaan cavaa. Ehkä myös punaviiniä. Mahdollisesti ylijääneen mintun voi tietysti halutessaan käyttää Mojitoihin. Curaçao ei ole nyt listalla. Mutta mieti rauhassa.

Purilaiset tekivät hyvin kauppansa, eikä ähkyltäkään vältytty. Ylenpalttisen runsaan aterian viimeiset rippeet ehtivät jo jäähtyä lautasella, mutta makujen kompotti oli silti niin tasapainossa, että kylmänäkin tämä herkku hurmasi syöjänsä.

Jälkiviisaat totesivat, että olisi ollut parempi käyttää purilaissämpylänä kahta halkaisematonta naanleipästä, sillä ohuella, hauraalla lätyllä oli täysi työ suitsia mureaa nautalammasta. Kokki ei tietenkään ota tästä opikseen, koska hän on aina oikeassa ja kaiken arvostelun yläpuolella.

More crumbs

Araneae

Tietääksemme syntyperäinen englantilainen.

Jokainen on vähän mamu

Sillä välin kun Tampereella jännitetään ”patonkisodan” kehittymistä *huoh*, täällä Lontoon liepeillä on seurattu viikonlopun yli jatkuneita mellakoita. Jokainen voi ihan itse lukea internetistä ja sanomalehdistä tarkempia tietoja ja spekulointeja mellakoiden syistä, mutta olen itse kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että ensimmäisten mellakkaöiden jälkeen syyllisiksi arveltiin syrjäytyneitä, köyhiä (lue: mustia) nuoria. Kuinka ollakaan, kun levottomuudet jatkuivat ja pidätykset lisääntyivät, joukossa olikin oletettua enemmän valkoisia nuoria, hyväosaisten perheiden lapsia ja jopa korkeasti koulutettuja, työssäkäyviä aikuisia. Kolmantena ja neljäntenä mellakkayönä sekä viidentenä – rauhallisempana – yönä yhteisöjään ja yrityksiään oli kaduilla turvaamassa monia etnisiä ryhmiä. Birminghamissa surmansa saivat koteja suojelemassa olleet kolme muslimimiestä.

Norjan joukkomurhan jälkeen entinen Suomen Norjan-suurlähettiläs Ole Norrback antoi epäröimättä lausunnon, jonka mukaan ”Norjassa on asunut jo vuosikymmeniä afgaaneja ja pakistanilaisia aika paljon.” Norrback jatkoi: ”Minusta tuntuu, että yhteydet siihen suuntaan ovat nyt tässäkin olemassa.” Mahtaa Olea kaduttaa.

Aloin miettiä meidän asemaamme maailmassa ja tajusin yhtäkkiä sen tavallaan itsestään selvän seikan, että mehän olemme täällä maahanmuuttajia. En ollut mieltänyt itseäni maahanmuuttajaksi tai siirtolaiseksi, koska olen tiedostamattani omaksunut tietyn maahanmuuttajan määritelmän.

Aina niin antoisa Wikipedia tarjoaa siirtolaisuudelle useita mahdollisia syitä. Ensimmäinen on nälkä. Minulla on aina nälkä, mutta en muuttanut Britanniaan ruuan perässä. Listasta löytyy myös halu saada omaa maata. Hmm. Ei. En usko kaipaavani omaa maatilkkua. Vainot lähtömaassa. En kai voi hyvällä omallatunnolla väittää tulleeni Suomessa vainotuksi, vaikka olen saattanut joskus mouhota verottajan ja ahneiden monikansallisten käännöstoimistojen sortavan pientä av-kääntäjäyrittäjää. Unelmat jostakin paremmasta ja äkkirikastumisesta. Äkkirikastumisen pelkoa tuskin on, mutta unelman jostakin paremmasta voin periaatteessa allekirjoittaa. Paremman toimeentulon toivoin saavuttavani.

Suomessa omaan elämäänsä tyytymättömät ovat jo pitkään mutisseet, kuinka maahanmuuttajat tulevat kotimaahamme nostamaan sosiaalitukia ja viemään naiset ja työpaikat. En nosta täällä sosiaalitukia. Hyödyn toki muun muassa NHS:n tarjoamasta ilmaisesta terveydenhuollosta, mutta maksan myös veroja, koska teen töitä. Olen siis vienyt työpaikan. Tosin siihen vaaditaan äidinkielenään suomea puhuva henkilö, joten kovin monella britillä ei ole perusteita syyttää minua työpaikan nappaamisesta heidän nenänsä edestä. Naisiakaan en ole tullut tänne viemään, koska toin mukanani komeamman sukupuolen suomalaisen edustajan. On siis mahdollista, että maailman 200 miljoonasta siirtolaisesta muillakin on tähtäimessään jokin muu kuin ilmainen raha ja naiset.

Meidän on ollut pakko myös pohtia etnistä identiteettiämme, kun maaliskuun lopussa postiluukusta tipahti sakon uhalla täytettävä väestönlaskentalomake. ”Suomalainen” ja ”skandinaavinen” loistavat poissaolollaan. Huolellisen tutkimisen jälkeen oli ruksittava laatikko kohdassa ”Other white”, ”muu valkoinen”. Olen siis valkoinen, mutta jotenkin saarivaltiolaisista valkoisista poikkeava. Tosin ainoa kerta kun poikkeavuuteni on johtanut eriarvoistamiseen oli firman johdon epäluottamuslause koskien meidän suomalaisten järjestämiä juhannusjuhlia. Syntyperämme perusteella meidän ei koettu voivan ottaa riittävää vastuuta melutason ja siisteyden kontrolloimisesta. Näistä tehtävistä nimettiin huolehtimaan yksi britti ja yksi irlantilainen, koska heidäthän tunnetaan hillityistä juhlimisperinteistään.

Jos katsotaan tätä siirtolaisuuden monirotuista rakkikoiraa oikein syvälle karvapeitteeseen, olen Suomenkin maaperällä maahanmuuttaja tai vähintäänkin siirtolaisten jälkeläinen. Onhan sukuni peräisin Karjalasta. On siis vain parasta niellä totuus. Jokainen meistä on vähän mamu.

Helmenharmaa arki

Haluan tehdä yhden asian selväksi. Täällä eletään ihan tavallista elämää. Hyvin mukavaa sellaista, mutta se on arkea. Me emme ole lomalla, emme millään kommunikaatiota rajoittavalla retriitillä, emmekä suorita huippusalaista tehtävää valtiolle. Siksi en oikein ymmärrä, kun minulle sanotaan, että soita/kirjoita/skypetä/tekstaa sitten kun sinulle sopii. Ei minulta Suomessa kyselty, milloin sopii ottaa yhteyttä, vaan soiteltiin ja kirjoiteltiin ihan rohkeasti, kun oli asiaa tai teki mieli vaihtaa kuulumisia. Ja niin pitääkin. Sekään ei ole selitys, ettei omassa elämässä tapahdu mitään erityistä kertomisen arvoista. Ei ole uutisia. Minun viime viikkojen suurin uutinen on se, että törsäsin törkeän summan upeaan, punaiseen pippurimyllyyn vaan siksi, että se tuntuu kädessä taivaalliselta. Ja koska se on niin pirun nätti.

Haluan kuulla, kuka sai viime viikolla ylinopeussakot. Kertokaa, kuka näki viikonlopun mökkireissulla jonkin metsäneläimen. Minua kiinnostaa, millainen vattusato pihan perän pensaissa on tänä vuonna ollut. Kehu, miten hyvän pihvin grillasit eilen terassilla, kun aurinko laski, hyttyset inisivät ja olut oli kylmää.

Minä voin aloittaa: Jatkoin vihdoin tällä viikolla Tampereella aloittamiani laulutunteja uuden opettajan johdolla. Peruspessimistin tavoin odotin pahinta, mutta yllätyin iloisesti – siis opettajan suhteen. Minua ei tulla näkemään Britain’s Got Talentin seuraavalla tuotantokaudella, mutta ainakin Tomi saa kämpän itselleen muutamaksi tunniksi parin viikon välein.

Television ja videovuokraamon puuttuessa Lovefilm.comin elokuvatarjonta ja lähes pelottavaa vauhtia laajeneva kirjasto tuottavat varsin mielekästä ajankulua arki-iltoina ja sateisina viikonloppuina. Tällä hetkellä sängyn vieressä odottelee Skotlannin kuningatar Mary Stuartin elämäkerta. Tomin puolelta kuuluvat ällistyksen, järkytyksen ja epäuskon älähdykset johtuvat Noam Chomskyn kokoelmasta Merirosvoja ja keisareita – kansainvälisen terrorismin kuvioita.


Keittiövarustelun hiljalleen jatkuessa ruuanlaitto on entistä mielekkäämpää. Laadukas ja perin edullinen kalatarjonta on saanut paistamaan, paahtamaan ja pilkkomaan eväkkään jos toisenkin. Olennaisimpia keittiöstä puuttuvia tarvikkeita on ihan tuiki tavallinen patalappu, jollaista on ilmeisen mahdoton näiltä lakeuksilta löytää. Se on lisätty Suomen reissun ostoslistaan. Tomin taannoin peräänkuuluttama juustohöylä on löytynyt ja samoin sellainen ”oikea” perunankuorimaveitsi, joka kulkee täällä nimellä Lancashire peeler. Ikkunalaudan yrttitarhassa vakituisen paikan ovat löytäneet basilika, persilja ja kotikadun kukkakojusta poimittu rosmariinipuu. Vaihtuvia vieraita ovat muun muassa korianteri ja ruohosipuli.

Siinäpä ne arjen keskeisimmät tällä hetkellä tässä kolkassa. Mitä sinulle kuuluu?